Apu

Aki Riihilahti: Kiusaamisesta jäävät pysyvät jäljet



Aki Riihilahti: Kiusaamisesta jäävät pysyvät jäljet

Avun kesäkolumnisti Aki Riihilahti: "Minulle tulee pala kurkkuun, kun isokokoinen nuori mies ääni väristen mutta vahvana kertoo sydämen kokemuksella ala-astelaisille, miksi ei saa kiusata."
Teksti Apu-toimitus

"Minua on hakattu. Minua on potkittu. Minun päälleni on syljetty. Ei niin saa kohdella toista, vaan me ollaan kaikki ihmisiä.”

Minulle tulee pala kurkkuun, kun isokokoinen nuori mies ääni väristen mutta vahvana kertoo sydämen kokemuksella ala-astelaisille, miksi ei saa kiusata. Hänen tunnelatauksestaan näkee, että häntä on.

Silmäni kostuvat, kun ymmärrän, miten kiusaamisesta ei jää mieleen vain muutama heitetty ikävä sana vaan syvät jäljet. En osannut odottaa mitään tällaista, kun minua pyydettiin koulukiusaamisen vastaiseen kampanjaan.

Ymmärsin heti myös, että kaikki miettimäni rationaaliset perusteet ovat tämän jälkeen vain sanahelinää.

TÄMÄ OLI ensimmäinen tapaamiseni Samin kanssa. Opin jo ensimmäisen automatkan aikana, että Sami on bronxilainen räppäri. Hän on syntynyt New Yorkissa ja intohimoisena muusikkona viime vuodet kiertänyt bändinsä kanssa esiintymässä Euroopassa festareilla.

Myöhemmin olen oppinut, että Sami myös harjoittelee viikoittain Ritzissä biljardia seuraavia arvokisoja varten, näyttelee elokuvissa ja tekee vaalityötä keskustalle.

Sami on töissä Lyhty-nimisessä yhdistyksessä, ja hän on aina hyvällä tuulella. Sami on myös syntymästään asti ollut kehitysvammainen.

Samista tuli minulle hyvä ystävä koulukäyntien aikana. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka haluavat hyvää ja tekevät intohimoisesti omaa juttuansa. Meille on Samin kanssa tullut tavaksi käydä muutaman kuukauden välein elokuvissa.

Viimeksi kun ajoin Samin elokuvaillasta kotiin, olin väsynyt ja pää oli täynnä hektisiä asioita. Lähtiessään Sami muistutti minua, että pitää huolehtia myös itsestä.

Olen huomannut, kuinka osa suomalaisista ei osaa tai halua kohdata erityisryhmiä. On helpompi kävellä ohi. Silloin ala-asteella kukaan oppilaista, opettajista tai meistä muista puhujista ei pystynyt väistämään ajatusta, mitä voi joutua kokemaan ollessaan erilainen.

SAMIN  PUHEEN intensiteetti ja tunnejälki olivat edelleen läsnä, kun joimme kahvit opettajienhuoneessa. Moni oli mietteissään, hiljainen, tällaisiako me todella olemme? Itselleni muistui tilanne leikkikentällä, kun jätin muiden huuteluun puuttumatta.

Vuosia siirsin ajatuksen syrjään, ja eihän sitä tapahtunut, jos kerran sitä ei miettinyt, vaikka tunsin, että tässä oli nyt jotain väärää.

Nyt tulin puhumaan kiusaamisesta, enkä edes kunnolla tiedä, miten erityisryhmät Suomessa elävät.

Koulunpihalla on välitunti, kun matkaamme pois kiertueen ensimmäisestä etapista. Nuori poika katsoo Samia ja sanoo: ”Kiitos hyvästä puheesta.”

Hetki ujon hämmennyksen jälkeen molemmat vapautuvat hymyilemään. En ikinä unohda sitä hetkeä. ”Mihin kouluun mennään seuraavaksi?” Sami kysyy.

Julkaistu: 10.7.2013