Katsotko aamulla ensimmäiseksi kännykkääsi, ennen kuin olet edes noussut sängystä? Tarkistatko Facebook-päivityksiä kesken työpalaverin tai tekstaatko ajaessasi autoa? Määritelmän mukaan henkilöllä on addiktio, kun jokin alkaa kontrolloida hänen elämäänsä ja vaikuttaa päivittäisiin aktiviteetteihin, työhön tai ihmissuhteisiin. Kännykän piti vapauttaa meidät, mutta toisin on käymässä.
Facebook, Myspace, Twitter, Instagram, neljä email-tiliä, kaksi puhelinta, tekstiviestit… Onko tällainen määrä kanavia parantanut kommunikointiani? Määrällisesti ehkä, laadullisesti tuskin. Ainakin se on keskustelujen ja tapaamisten sijasta salakavalasti velvoittanut minut viettämään aikaa bittitodellisuudessa ja typistämään viestittelyni 140 merkkiin.
Olen laskenut, että kun luen viestin, sisäistän sen sisällön, vastaan ja arkistoin sen, aikaa kuluu keskimäärin kolme minuuttia viestiä kohden – yhteensä kolme tuntia päivässä – johtuen lähinnä kanavien, ei ystävien määrästä. Samaan aikaan tapaamiset ja läsnäolon hetkeni ihmisten kanssa ovat vähentyneet. Välillä tuntuu, ettei ihmisillä ehkä olekaan tarve kommunikoida, vaan kuulua eri yhteisöihin ja tuntea itsensä tärkeäksi niiden avulla.
Kännykkä on muuttanut arkeani. Asioiden hoitaminen on entistä tehokkaampaa helpon kommunikaation ja tavoitettavuuden vuoksi. Myös tietoa on entistä helpompi saada, ja ovathan puhelimet oikeasti viihdyttäviä kaikkine sovelluksineen. Toisaalta näennäisystävyyksien syntyminen ja ylläpito kuormittavat, ja kommunikoinnin laatu ja läsnäolo ovat vähentyneet. Turhan tiedon hyökyaalto on pyyhkäissyt arkeni ylitse. En enää muista numeroita tai kalenteriani, vaan luotan kännykän tekevän sen puolestani.
Pelkään, että kyseessä ei ole vain trendi tai nuorten elämäntapa. Äskenkin havahduin, kuinka eläkeiän kynnyksellä tasapainoileva joukkueenjohtajamme, vanhan liiton mies henkeen ja vereen, ottaa kopissa kuvan pannakseen sen Twitteriin. Kännykkä yhdistettynä netin yhteisöihin on synnyttänyt meille http://tiakiuru.blogspot.fi/-tyyppisen toisen maailman. Se on mitä-näen-nyt-lautasellani-viestien kaatopaikka, missä kaikki kertovat ihan kaiken yhdentekevistä asioista, mutta silti osa erehtyy yleisöksi roikkumaan tässä maailmassa.
Twitter-guruudella mainetta luonut Tuomas Enbuske on julistanut, että sosiaalisen median tulevaisuus on Tapio Suominen. Ihmisiä kehotetaan olemaan oma itsensä, mutta samaan aikaan se kuitenkin estetään ohjeistuksella tai yleisellä paheksunnalla. Liian usein unohtuu, ettei jokaisen ihmisen jokainen ajatus oikeasti ole kiinnostava tai jonkun kannalta sitä ei ole asiallista sanoa ääneen. Eikä Tapsa ole hullu, vaan Suomen kansa on, Enbuske analysoi. Totta, ihmisistä tulee medioita, ja digitaalinen maailma johtaa siihen, että jos kaikki kertovat kaiken, ihmisjoukot ylireagoivat milloin mihinkin.
Kännykän piti vapauttaa meidät, antaa mahdollisuuden liikkua ja olla tavoitettavissa. Toisin kävi. Kukaan tuskin kaipaa puhelinkoppien ja lankapuhelimien aikaan, mutta samalla olemme jääneet tavoitettavuuden paineen ja yhteisöihin kuulumisen vangiksi. Palavereissa tai päivällisillä pöytä täyttyy kännyköistä ja ihmisten niitä vilkuilevista levottomista katseista. Joka kerta, kun ihminen räplää puhelinta kesken keskustelun, se on viesti, että tämä on tärkeämpää kuin keskustelukumppani.
Jos kännykkä kontrolloi päivärytmiäsi tai hoidat sen välityksellä aktiviteettisi ja sosiaaliset suhteesi, olisi ehkä syytä ottaa aikalisä puhelimestasi.
Uskaltaisitko olla viikon ilman?
Kirjoitin tämän kolumnin kännykälläni bussimatkalla Valkeakoskelta Helsinkiin. En puhunut muille joukkueen jäsenille matkan aikana.
