Apu

Akat jahdissa



Akat jahdissa

Metsästys on harrastuksista tasa-arvoisimpia. Jahtiporukoihin toivotetaan tervetulleeksi vuosi vuodelta enemmän naisia.
Teksti Marja Aarnipuro

Metsästyksen johtaja Tommi Lönnqvist ripottelee meidät, 18 punaisiin pukeutunutta naista, metsätien varteen 20–30 metrin välein. Jokaisen on määrä seurata vasemmalla puolellaan kulkevaa ja säilyttää oikea etäisyys ajoketjussa. Seisomme ja odotamme hipihiljaa. Sade ropsahtelee punaisen lakkini lippaan. Onnittelen itseäni siitä, että ymmärsin pukea toppatakin päälle vielä sadetta kestävän kerroksen. Oranssi huomioliivikin näyttää hylkivän vettä, mutta nahkahanskat kastuvat inhottavaksi mössöksi.

– Koira on liikkeellä, paikalliseen metsästysseuraan kuuluva ajomies sanoo hiljaa. Hän on saanut tiedon radiopuhelimeensa. Ajoketjun tunnelma sähköistyy, mutta emme liiku, emme liioin puhu. Puhelimet on vaimennettu äänettömiksi.

Kaukaa metsän uumenista kajahtelee metsästyskoiran kumea haukku. Metsästäjät ovat tehneet viime päivinä pyyntialueella lukuisia hirvihavaintoja, joten meidän, Stora Enson Akkajahdin kutsuvieraiden, on lupa odottaa metsästykseltä myös tulosta.

Paperinjalostuksen diplomi-insinööri Sirpa Välimaa seisoo puisen hirvitornin lavalla passipaikallaan ja näyttää vaaleine letteineen elovenatytöltä, jolla on kädessään hirvikivääri. Välimaa tähyilee tarkkaavaisena kiikarin lävitse hakkuuaukiota. Syyssade kastelee hänenkin hanskansa, mutta keskittyminen ei herpaannu. VHF-puhelimesta kuuluu viesti, että koira on liikkeellä. Haukku alkaa, ja metsästäjän pulssi nousee.

Sirpa Välimaa metsästää kolmatta syksyä. Yhtään hirveä hän ei ole vielä itse päässyt kaatamaan. Kuopiossa syntynyt insinööri sai metsästyskipinän Lapissa, missä hän oli viisi vuotta töissä Stora Enson Kemijärven sellutehtaalla ja näki, miten ”kaikki” viettivät vapaa-aikansa metsässä.

– Olen aina liikkunut paljon luonnossa. Lapissa minulle tuli hirveä palo metsästykseen, mutta ei ollut ketään, joka olisi voinut minut harrastukseen johdattaa. Kukaan lähipiirini miehistä – isä, veli, mies tai appi – ei metsästänyt.

Kun Kemijärven tehdas suljettiin, Välimaa muutti Helsinkiin ja meni Stora Enson sellunmyyntiorganisaatioon hoitamaan markkinointia ja teknisiä kehitysprosesseja. Ja kaikista paikoista juuri Helsingissä hän pääsi kiinni metsästysharrastukseen.

– Suoritin metsästäjäntutkinnon Helsingin riistanhoitoyhdistyksessä ja ampumakokeen Santahaminassa.

Vuonna 2009 Välimaa osallistui ensimmäistä kertaa Pyhtäällä järjestettyyn Stora Enson Akkajahtiin ja yllättyi, kun jahdin jälkeen paikallisen Rannikon Jahtimiehet ry:n miehet pyysivät häntä liittymään metsästysseuraansa.

– He varmaan näkivät, millainen tunteen palo ja halu oppia minulla oli. Suostuin ilomielin, sillä Pyhtäälle on Helsingistä sopivan lyhyt matka, vähän yli sata kilometriä.

Välimaa on metsästysseuran ja hirviporukan ainoa nainen.

– Minut on otettu hienosti vastaan. Tekemällä, kysymällä ja osallistumalla oppii.

Hirvijahti alkaa syyskuussa ja jatkuu vuoden loppuun. Ampumista täytyy harjoitella kesällä. Välimaa käy hirvijahdissa syksyllä joka sunnuntai.

– Lisäksi raivaamme passipaikat ennen jahdin alkua. Olemme järjestäneet myös riistarasteja koululaisille. Olen osallistunut niille  8-vuotiaan labradorinnoutajani kanssa kertoen ja näyttäen, miten koiraa voi hyödyntää pienriistan metsästyksessä.

Haulikon hankkiminen on Välimaan suunnitelmissa, sillä hän haluaisi päästä koiransa kanssa sorsajahtiin.

Metsästys on aikaa vievä harrastus, mutta kotioloja se ei ole haitannut:

– Mieheni syö kiltisti kaiken, mitä metsästä tuon ja laitan. Hirviruoan lisukkeeksi poimin Pyhtäältä kantarellit ja suppilovahverot.

Hirvikiväärin laukaus kajahtaa. Vain yksi laukaus. Ajomies saa radiopuhelimeensa tiedon, että hirvi on nurin. Nostan peukun pystyyn, mutta muuten en uskalla liikahtaakaan. Odotus jatkuu.

– Ajoketju liikkeelle, kuuluu komento viimein.

Lähdemme harppomaan yli metsäojien. Kapuamme upottavien mättäiden ja niljakkaiden kivien ylitse ja kääntelemme märkiä risuja pois tieltä. Pidämme mekkalaa. Jokaisella on kädessään ”helistin”, metsästäjien rakentama puinen ”laite”, johon on narunpätkällä kiinnitetty kova muovinen pallo. Sen osuessa helistimen levyyn syntyy ääni, joka kantaa pitkälle. ”Hohoi!” huhuilemme metsän siimeksessä piileskeleville hirville, joita meidän on määrä ajaa kohti passipaikkoja.

Kaatolupia on enemmän kuin yksi, ja siksi jahti saattoi heti ensimmäisen kaadon jälkeen jatkua. Alueen metsästysseuroilla on joustava järjestelmä, jossa jokaiselle hirviporukalle annetaan ensin tietty määrä kaatolupia. Niitä myönnetään nopeasti lisää vaikka puhelimitse, jos tarve vaatii. Näin kaikki hirviluvat saadaan käytettyä. Harvinaisen sopuisaa toimintaa.

Vasemmalla puolellani kävelevä ajomies kaartaa yhtäkkiä jyrkästi vasemmalle. Seuraan määrätyn etäisyyden päässä perässä, koska niin oli käsketty. Oikealla puolellani kulkevat naiset viestittävät, että menemme liian kovaa, ajoketjun loppupää on jäämässä jälkeen. Hidastamme. Sade on loppunut. Pitkät alushousut ja tekninen urheilupaita, toppahousut, fleecetakki, toppatakki, sadetakki ja hirviliivi alkavat olla liikaa. Lippiksen hikinauha kostuu, ja silmälasit huurtuvat. Yhtäkkiä meitä on vain neljä. Ajoketjun toinen pää on kaartanut oikealle, me vasemmalle. Joku ei sittenkään pitänyt huolta etäisyydestä vasemmalla kulkevaan. Ajomiehemme yrittää ottaa yhteyttä metsästyksen johtajaan, mutta matkapuhelimessa ei ole kenttää eikä radiopuhelin pelaa. Olemme onneksi lähellä tietä. Vihdoin saamme luvan palata autoille. Tämä ajo on päättynyt.

Tappisarvi makaa maassa hengettömänä. Sen kieli roikkuu ulkona ja suupielissä on vähän keuhkoverta. Hirven ampunut Jouko Hämäläinen on jo ehtinyt suolistaa 2,5-vuotiaan ja 150-kiloisen saaliinsa. Suolet ja sisuskalut makaavat mättäällä hirven vieressä. Kahden päivän päästä ne ovat kuulemma kadonneet, korpit raakkuvat jo odottaessaan juhla-aterialle pääsyä. Ruho höyryää.

Paula  Horne  osallistuu tottuneesti hirven suolestukseen. Ensi vuonna tohtoriksi väittelevä Pellervon taloustutkimuksen tutkimusjohtaja on metsästänyt reilut 15 vuotta ja kaatanut kuusi hirveä.

– Pidän itseäni aloittelijana. Arvostan niitä, jotka ovat metsästäneet koko ikänsä. Aina voi oppia paremmaksi metsästäjäksi.

Paula Horne on aina pitänyt luonnossa liikkumisesta. Juuri sen vuoksi hän metsäalallekin hakeutui.

– Nuorena kuvittelin, että saan olla metsässä töissä. Nyt istun viikot toimistossa ja kokouksissa, työni on hallintoa ja sidosryhmien kanssa työskentelyä. Siksi vietän vapaa-aikani luonnossa.

– Olen aina ollut kiinnostunut eläimistä, joten kun tilaisuus metsästämiseen aukesi, en epäröinyt. Metsästys on osa kulttuuria, jota arvostan, ja haluan itsekin olla osa sitä, Paula Horne sanoo.

Tilaisuuden metsästyksen aloittamiseen tarjosi edellinen työpaikka, jossa toimi Metsäntutkimuslaitoksen eräkerho. Horne suoritti metsästäjäntutkinnon ja lähti hirvijahteihin ajomieheksi. Pian hän hankki oman kiväärin ja ampumaluvan.

– Ensimmäinen hirvi kaatui ensimmäisenä vuonna, kun olin mukana ampujana. Muistan jokaisen kaadon yksityiskohtineen: ne tulevat kuin filminä silmieni eteen heti, kun ajattelen niitä. Tuntemus on niin voimakas, ja adrenaliini jyllää elimistössä. Kaadoista on tärkeää kertoa toisille. Se on osa tämän harrastuksen yhteisöllisyyttä.

– Pidän metsästyksen tasa-arvoisuudesta. Hirviporukassa ei kenenkään yhteiskunnallisella asemalla ole merkitystä. Hirvenmetsästys ei ole yksilösuoritus, vaan yhteistyötä, jossa ajomiehillä on yhtä tärkeä rooli kuin ampujilla. Ei haittaa, jos joku muu kaataa hirven, sanoo Paula Horne, joka metsästää Sipoossa kotikylänsä metsästysseurassa.

Julkaistu: 4.11.2011