Eeva

Vuoden Eeva 2019: Aivotutkija Minna Huotilainen: ”Sain suvun naisilta tekemisen rohkeuden”

Vuoden Eeva 2019: Aivotutkija Minna Huotilainen: ”Sain suvun naisilta tekemisen rohkeuden”
Aivotutkija Minna Huotilainen valittiin Vuoden Eeva 2019 -äänestyksessä Vuoden vaikuttajaksi. Hän hehkuu innosta tutkimustyöhönsä ja jaksaa väsymättä kertoa, kuinka meidän tulisi pitää huolta aivoistamme. Minna oppi jo lapsena, että omalla työllä voi jättää jäljen maailmaan.

Eevan lukijat valitsivat Vuoden Eeva 2019 -äänestyksessä aivotutkija Minna Huotilaisen, 50, ylivoimaisella äänimäärällä Vuoden vaikuttajaksi. Eikä ihme, tiedenainen on jaksanut kertoa kerta toisensa jälkeen, kuinka meidän kannattaisi huolehtia aivojemme hyvinvoinnista.

Minna Huotilainen on säilyttänyt valtavan innostuksen työhönsä.

”Tutkimus on ollut minulle aina tärkeää, ja jokainen uusi tiedon murunen on minusta äärimmäisen kiinnostava.”

Huotilainen haluaa myös, että kaikki muutkin saavat tietää uudesta tiedosta.

”Se voi tietysti kuulostaa vähän lapselliselta, koska eiväthän kaikki halua sitä tietoa. Mutta minä ajattelen, että kaikilla on oikeus siihen. Tieto ei saa olla salaista.”

Minna Huotilainen on kirjoittanut viimeksi kuluneiden parin vuoden aikana neljä kirjaa: Tunne aivosi, Aivot työssä, Keskittymiskyvyn elvytysopas ja tuoreimpana Näin aivot oppivat.

Helsingin yliopiston kasvatustieteen professorilla on meneillään monta kouluun ja työelämään liittyvää tutkimusta, muun muassa tutkimus rehtorien kokemasta stressistä, teknologian käytöstä kouluissa ja taustamelun vaikutuksesta oppilaisiin. Työn alla on myös kartoitus siitä, mitä aivotutkimustietoa opettajat kaipaisivat ja millä tavoilla sitä voisi käyttää hyödyksi kouluissa.

Täynnä energiaa

Minna Huotilainen tuntuu olevan täynnä energiaa. Hän ehtii tutkia, opettaa, kirjoittaa kirjoja ja vierailla puhumassa televisiossa ja radiossa. Minna myöntää, että hänelle työ on myös harrastus.

”Kaikki kirjani on kirjoitettu vapaa-ajalla. Olen käyttänyt niihin jokusen viikonlopun, mutta en kuitenkaan kovin montaa. Kirjoittaminen on sijoittunut paljolti erilaisiin välikköihin. Ja kun inspiraatio iskee, sitten on vain pakko kirjoittaa.”

Jo lapsena Minna oli vauhdikas. Tytön oli äärettömän vaikea istua paikallaan. Hän teki annetut tehtävät nopeammin kuin muut, mutta sen jälkeen opettaja käski vain harjoitella odottamista. Se oli kärsimättömälle lapselle piinaavaa.

”Hyvän käyttäytymisen malli oli hiljainen tyttö, jolla oli puhtaat kädet ja suu kiinni. Minun oli todella vaikea sopeutua siihen muottiin, mihin tytöt haluttiin laittaa.”

Koulusta lähetettiin usein muistutuksia kotiin. Minna oli taas lukenut tunnilla Aku Ankkaa, mennyt pulpetin alle piiloon tai kontannut salaa lukunurkkaukseen lukemaan kirjaa, kun oli saanut opettajan antamat matematiikantehtävät tehtyä jo pitkän aikaa sitten.

Pikkuveli on yhtä vauhdikas, mutta hän taisi saada kouluaikanaan vähemmän muistutuksia kuin siskonsa.

”Minä veikkaan, että pojille sallittiin enemmän. Erityisen paha asia ilmeisesti oli, että minä olin tyttö ja minulla oli aina jotain sanottavaa. Se oli tietysti todella rasittavaa opettajilleni.”

Lukiossa olo helpottui. Siellä opettajat osasivat antaa tarpeeksi haasteita ja lisätehtäviä. Se tepsi levottomuuteen.

Vanhemmat olivat pankkialalla. Äidin työpaikka Kansallisosakepankissa Helsingin keskustassa teki Minnaan vaikutuksen.

”Muistan elävästi, kuinka hieno pankkisalin lattia oli. Kaikilla naisilla oli korkokengät, jakkupuvut ja silitetyt paitapuserot. Meininki oli hyvin fiini, ja pankissa laskettiin isoja lainoja ja korkoja. Se kiihotti mielikuvitustani.”

Myönteinen kuva työelämästä

Minna oli kiinnostunut matematiikasta, ja hän pyysi vanhempiaan opettamaan monimutkaisia laskutoimituksia. Hän tiesi esimerkiksi jo varhain, kuinka lasketaan korkoa korolle.

”Sain lapsena työelämästä myönteisen kuvan. Molemmat vanhempani pitivät työstään ja juttelivat kotona siihen liittyvistä asioista kiinnostavasti. Minussa heräsi ajatus, että omalla työllään voi jättää jäljen maailmaan.”

Äidiltään ja äidinäidiltään Minna Huotilainen kertoo oppineensa myös tekemisen rohkeuden. Äidillä rohkeus näkyi vahvasti työelämässä, mummolla kaikessa, mitä tämä teki. Kumpikaan heistä ei jäänyt miettimään, mitä muut sanovat tai mitä jos he epäonnistuvat. Ajatuksena oli, että kokeillaan ja katsotaan, mitä tulee.

”Sellainen tyyli helpottaa monia asioita. Minussa ei ole koskaan esiintynyt perfektionismia. Olen aika tyytyväinen siihen, mitä sattuu tulemaan. Välillä jalassa voi olla eripariset kengät, ei se nyt niin tarkkaa ole.”

Omia aivojaan Minna Huotilainen on aina hellinyt sävelillä. Lapsuudenkodissa kuunneltiin paljon musiikkia. Isä soitti pianoa ja haitaria, setä oli ammattimuusikko.

Huotilainen lauloi lapsena seurakunnan kuorossa ja myöhemmin tyttökuorossa.

Kesät kaupunkilaistyttö vietti Hauholla mummolassa. Mummo oli tytölle suuri idoli, ja hänen kanssaan laulettiin paljon.

”Kesäisin mummo ajoi polkupyörällä kauppa-autolle ja minä istuin tarakalla. Hän lauloi virsiä kovalla äänellä, ja minä lauloin mukana.”

Minna soitti pianoa musiikkiopistossa, mutta murrosiässä soittaminen jäi, kun hänelle tuli erimielisyyksiä opettajien kanssa. Siihen aikaan pianotunneilla soitettiin vain klassista musiikkia, ja sitäkin vain tietyllä tavalla.

”Minulla alkoi olla omia ideoita, halusin kokeilla jotain kappaletta vähän toisin. Se oli kuitenkin kiellettyä. Jossain vaiheessa totesin, ettei soittotunneissa ollut enää mitään järkeä.”

Uskallusta riittää

Aikuisena Minna Huotilainen uskaltautui harjoitteluoppilaaksi Pop & Jazz Konservatorion pianonsoitonopettajalle. Silloin hän joutui lähtemään aivan alusta, koska ei ollut koskaan soittanut kevyttä musiikkia.

”Se oli tajunnan räjäyttävä kokemus, kun tajusin, että taitoni olivat nolla.”

Opettaja soitti blueskaavan sointuja ja pyysi Huotilaista improvisoimaan siihen päälle. Oppilasparka ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä hänen piti tehdä. Mitkä sävelet olisivat sopivia? Viimein opettaja antoi yhden sävelen, jota Huotilainen pimputti.

Siitä lähti uuden opettelu, ja nyt Minna Huotilainen soittaa Kumpulan bändikoulussa. Porukka kokoontuu joka toinen perjantai soittamaan itse valitsemiaan kappaleita.

Minna laulaa myös Kumpulan kuorossa, joka harjoittelee kerran viikossa. Se on hänen mukaansa Suomen iloisin kuoro. Ei ehkä laadukkain, mutta iloisin.

Aina tutkija ei ehdi harrastusten pariin.

”On kuitenkin parempi, että menen niinä kertoina kun pääsen, kuin että en menisi ollenkaan. Jokainen kerta on plussaa.”

Vaikka pankkimaailma ja talousajattelu olivat tulleet tutuiksi vanhempien kautta, lukion jälkeen tyttö halusi teekkariksi.

”Koulussa lempiaineitani olivat olleet matematiikka ja fysiikka. Pidin teekkareiden vitseistä, teekkarit olivat minusta komeita ja tupsulakit hienoja. Näin älykkäistä lähtökohdista valitsin opiskelupaikan”, Minna Huotilainen kertoo ja nauraa.

Kotona insinöörimies

Teknillisen korkeakoulun sähköosastolla Espoon Otaniemessä opiskelijoita oli 250, ja tyttöjä heistä oli yhdeksän. Heti ensimmäisenä syksynä Minna alkoi seurustella tulevan aviomiehensä Tommi Huotilaisen kanssa.

”Se on klassinen tarina. Lähes kaikki niistä tytöistä, jotka opiskelivat sähköosastolla, menivät naimisiin sähköosaston teekkarimiehen kanssa.”

Opiskeluaikainen naisporukka pitää edelleen yhteyttä, ja lähes kaikilla on kotona samat insinöörimiehet.

”Täytyy sanoa, että tällä reseptillä tulee kestäviä ja onnellisia liittoja. Suhde lähtee aika tasa-arvoisesti liikkeelle, kun opiskellaan samoja asioita, kummallakin on samat tiedot ja taidot, samat tulot, samat menot ja kiinnostuksen kohteet.”

Molemmat puolisot valmistuivat diplomi-insinööreiksi. Tommi Huotilainen työskentelee nykyisin tuotekehityksen parissa. Kotona pariskunta voi keskustella työtehtäviinsä liittyvistä asioista, joskus jopa hyvinkin yksityiskohtaisesti.

Kumpikin haluaa silti pitää oman työnsä erillään toisen työpaikasta.

”Vannoimme joskus, että emme mene samaan työpaikkaan. Olisi kauheaa, jos joutuisimme esimies-alaissuhteeseen tai kilpailuasetelmaan.”

Huotilaisilla on kaksi tytärtä, joista toinen opiskelee fysiikkaa yliopistossa ja toinen on lukiossa. Nuorempi asuu vielä kotona. Perheeseen kuuluvat myös kissat Iiris ja uusin tulokas Oscar.

Aivotutkijan työ näkyy arjessa.

”Minä olen meillä se, joka vahtii, kuinka paljon istutaan älylaitteiden äärellä ja kuinka myöhään mennään nukkumaan. Ostamme aina terveellistä ruokaa. Ja olen pitänyt lasten koulunkäyntiä aina todella tärkeänä.”

Musiikin ilo

Minna on halunnut tarjota lapsilleen myös musiikin tekemisen ilon. Pienenä tyttöjä vietiin muskariin ja myöhemmin he valitsivat itselleen soittimet. Toinen soittaa saksofonia ja toinen huilua.

Lisäksi Minna toivoi tyttäriensä löytävän liikunnan riemun.

”Itse en ole lainkaan liikunnallinen ihminen. Minun liikuntani on sitä, että pyöräilen töihin silloin, kun ei ole lunta. Onneksi mieheni on vastannut erittäin onnistuneesti tyttöjen liikuntakasvatuksesta.”

Vaikka aivotutkija tietää, mitä esimerkiksi murrosikäisen aivoissa tapahtuu, viileän analyyttistä tutkijan asennetta ei voi soveltaa arjessa kotona. Tai korkeintaan niin voi tehdä vasta, kun haastava tilanne on ohi. Minna Huotilaista naurattaa taas.

”Tilanteen keskellä jokainen meistä on juuri sellainen kuin pystyy olemaan. Aivotutkijan työ ei helpota murrosiän myrskyjen kohtaamista.”

Ydinsanoma Minna Huotilaisen tutkimuksissa ja kirjoissa on ollut se, että aivot muovautuvat sen mukaan, mitä ihminen tekee. Me voimme itse vaikuttaa aivoihimme.

”Kun ihminen vaikkapa jonglööraa, aivoissa tapahtuu muutoksia ja tietty alue suurenee oikeasti fyysisesti.”

Viime aikoina Minna on kuitenkin törmännyt yhä useammin kirjoitteluun, jossa tätä tietoa vähätellään. Se on hänestä huolestuttavaa.

”Pelottava determinismi on mielestäni nousussa. Ajatellaan, että ihmiset ovat tietynlaisia, koska heillä on tietynlaiset aivot. Se on outoa ja kamalaa, koska ei se niin ole.”

Esimerkiksi pelkkä musikaalinen lahjakkuus ei riitä kovin pitkälle. Jos haluaa konserttiviulistiksi, on viulua soitettava paljon ja päivittäin.

Oppiva ihminen

Aivotutkijasta on myös hirvittävää kuulla, jos joku sanoo olevansa heikko jossain tehtävässä ja ajattelee, ettei asialle voi mitään. Että hän nyt vain on sellainen, on sellaiset geenit.

”Me opimme uusia asioita ja meistä tulee erilaisia, kun me teemme erilaisia asioita. Eivät geenit määrää minua tällaiseksi kuin olen. Minusta on todella surullista, jos joku ajattelee niin.”

Minna Huotilaisen tutkimukselle ja kirjoille tuntuu olevan selkeä tilaus. Esimerkiksi hänen ja Mona Moisalan kirjaan Keskittymiskyvyn elvytysopas on pääkaupunkiseudun kirjastoissa yli tuhannen varauksen jono. Se on poikkeuksellisen pitkä.

Nykyisin työelämä tuntuu menevän siihen suuntaan, että aivomme ylikuormittuvat jatkuvien keskeytysten ja kiireen vuoksi. Keskittymiskykymme heikkenee.

Aivot rakastaisivat hitautta ja sopivasti vaihtelevia tehtäviä.

”Aivot itse generoivat vauhtia, kun on sopiva hetki. Kun ihminen innostuu, silloin toimintaan alkaa nopeutua. Se on juuri sellaista vauhtia, joka ei ole kuormittavaa.”

Yhtä oman arkensa ongelmaa aivotutkijakaan ei ole pystynyt ratkaisemaan: sähköpostitulvaa. Minna Huotilainen vertaa tilannetta siihen, että hänellä olisi kadun varressa tavallisen kokoinen postilaatikko, johon kaadettaisiin neljä kuorma-autollista postia.

Muutaman kerran päivässä Minna käyttää sähköpostien perkaamiseen itse etukäteen määrittelemänsä ajan. Lukemattomia viestejä on aina satoja, mutta Huotilainen haluaa itse määrittää rajansa.

”En suostu siihen, että sähköposti valitsisi, mitä minä teen seuraavaksi.”

Vaikka ajassamme on monia huolestuttavia ilmiöitä, Minna Huotilainen uskoo parempaan tulevaisuuteen. Hän viittaa ruotsalaislääkäri Hans Roslingin viime vuonna ilmestyneeseen kirjaan Faktojen maailma.

Kirja osoittaa, kuinka inhimillisen pelkovaiston vuoksi kuvittelemme kehityksen menevän huonompaan suuntaan, vaikka itseasiassa tosiasiat kertovat päinvastaista.

Moni asia on muuttunut maailmassa koko ajan paremmaksi.

”Asiat voivat samanaikaisesti olla huonosti, mutta myös paremmin kuin ennen. Näiden kahden ajatuksen mahtuminen samaan aikaan ihmisen päähän ei ole ihan helppoa.”

Minna Huotilainen vaikuttaa aidosti optimistiselta. Nauru on herkässä ja silmissä palaa into.

”Ajattelen, että meillä on aika paljon mahdollisuuksia muuttaa maailmaa parempaan suuntaan. Olen sillä tavalla myönteinen tyyppi. Mutta on myös meidän vastuullamme katsoa kärsimystä silmiin ja puuttua epäkohtiin. Emme voi jäädä vain valittamaan, vaan meidän pitää tehdä jotain konkreettista.” ●

haastattelu julkaistu Eevassa 4/2019. Nettiversiota muokattu.

Julkaistu: 1.2.2020
Kommentoi »