Kaksi päivää ennen aattoa ostoskeskuksen kirjakauppa lainehti väkeä. Lavalla torpparimaisesti pukeutunut mies luki runoa:

Meijerin pikku Kaisu

tanssis pitki kyläraitti

taskussas onnejyvässi

See ol keränny ne taltte

naveta vintilt

sillo ku rintamal lähretti

See meinas et antasis ne iskälles

sit kun ei ols enä sotilai ja lotti

ja sillo alkas onne aika

mut iskä ei tullukka kotti

Roosa Pihlajamaa seisoi lehtihyllyjen välissä ja kuunteli ystävänsä esitystä. Jonne Nylund oli joulunalusviikon markkinoinut täydellä höyryllä neljättä runokokoelmaansa Iskä ei tullukka kotti, joka takakannen mukaan jatkoi ”Taisto Äyräpään lypsymaidonlämpöistä, kyynel- ja naurukanavat avaavaa sotien ja jälleenrakennuksen aikaan sijoittuvaa teossarjaa”.

Taisto Äyräpää oli Jonnen kirjailijanimi. Se koostui hänen vaarinsa etunimestä ja äitinsä tyttönimestä, ja Jonne oli itsekin alkuun naureskellut sille kirjallisuuspiirien illanvietoissa. Sitten esikoiskokoelma, Kauhia sinine taivas, möi 23 000 kappaletta, eikä Jonnea enää naurattanut.

Niin. Ystävänsä. Sitä Jonne oli ja sellaisena pysyisi, se oli vuosi sitten tehty Roosalle hyvinkin selväksi. Toisaalta hän oli viime aikoina ollut aistivinaan Jonnen käytöksessä jotakin uutta. Avoimempia katseita, vapautuneempaa naurua. Tekstiviestejä muutenkin kuin vastauksena Roosan suoriin kysymyksiin. Ehkä Roosa vain kuvitteli. Luultavasti hän vain kuvitteli. Silti hän oli aamulla ostanut kauppahallista kinkun, joka oli aivan liian iso yhdelle. Ja siitä hän aikoi myöhemmin illalla Jonnelle – mukamas ohimennen – myös mainita.

Roosa muisti oman edellisen kirjakauppakeikkansa parin vuoden takaa. Toinen novellikokoelma oli juuri ilmestynyt, tuoleja oli murto-osa nykyisistä, ja niillä istui kaksi kuulijaa. Toinen kuulijoista oli Roosan entinen äidinkielenopettaja. Toinen, repaleinen mies kalastajanhatussa, naukkaili vähän väliä epäilyttävästä vesipullosta ja nukahti lopulta niille sijoilleen.

Lavalla oltiin päästy haastatteluosuuteen.

”Viisaita sanoja. Niin, viisaus, ja nimenomaan semmoinen kestävä – sanoisinko vanhan kansan – viisaus nouseekin usein mieleen tekstejäsi lukiessa. Ja kun kirjoitat tosiaan sodat kokeneen sukupolven näkökulmasta, niin on kysyttävä, että onko vaikeaa asettua vanhemman ihmisen asemaan.”

”Jaa”, Jonne vastasi ja antoi ymmärtäväisen katseen kiertää yleisössä. ”Ei oikestas. Katokku mää... olen tee. Ja tee ole mää. Kaik me olla samallaissi. Suamalaissi. Kaik me haluta vaa rauhas tyämme tehrä ja välil vähä ruisleippä saara ja levähtä. Mut herrat, ne ol semmossi et jotta ne ain keksii meiti päämenoks – ol sota tai rauha.”

Harmaat päät nyökkäilivät hyväksyvästi.

”Ketkä ovat suurimpia innoittajiasi?”

”Linnavväinö. Cantimminna. Ja kyl mun on pakko sano... et kaikkei enite mua innotta iha tavallise ihmise. Tommose ku tee. Jokka...” Äkkiä Jonnen katse kiinnittyi johonkin. Hän hymyili levollisesti. ”Niin plus tietysti rakastettuni”, hän jatkoi, unohtaen hetkeksi murteensa, ja viittasi kohti takarivissä istuvaa punertavatukkaista naista. ”Adalmiina Jortikka. Syksyn esikoiskirjailijoita.”

Kymmenet kuluneet, maireasti hymyilevät kasvot kääntyivät taaksepäin.

Roosa huomasi kävelevänsä kohti ulko-ovia.

Kalle Berg ilahtui: radiossa alkoi soida Ankkurinappi. Hän oli jo painamassa Förin matkaan, kun erotti rantakadun hämärässä liikettä. Kulkija oli tulossa kyytiin: Kalle tiesi, koska tunnisti naisen, mutta olisi tiennyt muutenkin. Jostain sen aina näki. Katseesta, elekielestä, vauhdista. Aluksi Kalle oli saattanut joskus erehtyä, mutta ei enää, kolmentoista jokivuoden jälkeen. Niin se karttuu vaan, hän mietti ja kohensi merimieslakkinsa asentoa. Ammattitaito.

Nainen käveli jotenkin eri tavalla kuin yleensä, kiivaammin, hermostuneemmin. Lautalle ehdittyään hän vilkaisi kuljettajan koppiin – kasvot olivat tavallistakin surumielisemmät ja niin herkällä tavalla kauniit, että Kalle taas kerran oikein hätkähti. Naisen nimi oli Roosa. Se ei ollut tullut puheeksi heidän muutamissa keskusteluntyngissään lautalla, mutta Kalle oli lukenut naisen kirjat.

Nainen kääntyi nopeasti jokeen päin ja nojautui kaiteeseen. Kallen vatsassa vilahti: ei kai nainen ollut suuttunut jostakin? Oliko Kalle ollut pari päivää sitten tungetteleva udellessaan tämän joulunviettosuunnitelmista? Typerys.

Toisaalta: olihan hänen ollut pakko kysyä.

Lautta nytkähti irti laiturista. Vastarannalla odotti toinen nytkähdys. Muuten Kallen päivät olivat tasaista lipumista. Vasemmalle jäivät kaupungin houkutukset, lähimpänä jokilaiva, jonka kannelta ukot ja muijat kesäisin tuijottivat joka kerta lautan perään kuin olisivat unohtaneet kyytiin hypätä. Oikealla odotti arkinen taajama opistoineen ja urheilukenttineen. Niistä sai matkustaja valita.

Lautta tömähti laituriin. Kalle odotti, kun kyytiläiset valuivat ylös kadulle. Nainenkin meni, iänikuisessa ja ihanassa popliinitakissaan, jossa kulki vuodet läpeensä aivan kylmimpiä ja kuumimpia päiviä lukuun ottamatta. Kalle katseli surumielisen kirjailijattaren loittonevaa selkää. Ruskeat hiukset laskeutuivat vihreille olkapäille kuin kastanjaputous.

Popliinitakki, Kalle hyräili mielessään, ankkurinapin sijaan, tapaillessaan Karjalaisen laulua. Vain muistoksi jäi.

Illalla Kalle otti ruisleivän uunista ja kaatoi kyytipojaksi lasin oikein kylmää maitoa. Syötyään hän asteli hentolumisen pihan poikki vajalle. Asu riippui paikallaan rekin perällä, kalastushaalarien ja työtakkien takana piilossa.

Kalle pudisteli karvakauluksesta kahdeksan vuoden pölyt.

Aattoiltana Roosa lusikoi lautaselle maksalaatikkoa, sulatti mikrossa pullan ja maleksi saaliineen olohuoneeseen. Hän makasi sohvalla kyljellään, närppi kellertävää mössöä ja yritti olla ajattelematta Jonnea, etenkin vanhaa Jonnea, puolisynkkää kirjallisuuden rakastajaa, joka narisi kuluneessa nahkatakissaan Nietzschestä ja uhosi mullistavansa suomalaisen runouden.

Aatonaatto oli kulunut sängyssä. Tänään Roosa oli pakottautunut liikkeelle, koettanut joulurauhanjulistuksessa seistä muiden joukossa kuin häntäkin jossakin odotettaisiin. Suurtorilta hän kulki joenrantaa meren suuntaan. Hän ei koskaan kyllästynyt rannan näkymiin; joki oli yhtä aikaa hirvittävän ruma ja pyörryttävän kaunis, likainen kuravirta ja majesteettinen vesiväylä täynnä historiaa.

Televisiossa elämä oli osoittautumassa James Stewartille sittenkin ihmeelliseksi. James Stewart on ihana, Roosa ajatteli ja sulki silmänsä. Miksei James Stewarteja enää ole... Hän muisti äkkiä höyrylaiva Boren valkokeltaisen, vaarimaisen hahmon Forum Marinumin edustalla. Hän kuvitteli nousevansa laivaan, painavansa pään hytin viileään tyynyyn. Yön aikana alus irtoaisi satamasta ja lipuisi pois, ja hän heräisi kaukana tuntemattomalla merellä, tuntemattomassa maisemassa. Hän astuisi laivasta vieraan maan lujalle maaperälle ja tietäisi tulleensa kotiin.

Unen rajamailla Roosa kuuli jostakin koputuksen. Hän käveli väsymyksestä hatarin askelin ovelle.

Pihalla seisoi joulupukki.

Roosa kaatoi toiseen lasiin viiniä, toiseen kylmää maitoa. Häntä kadutti hitusen miehen kutsuminen sisään, mutta tämä oli näyttänyt kauhtuneessa pukinasussaan niin hellyttävältä, ettei hän ollut voinut itselleen mitään.

Roosa laski maitolasin miehen eteen. Tämän lahja – öistä, katuvalojen koristelemaa jokimaisemaa esittävä öljyvärityö – nökötti pöydällä. Minä joskus maalaan, mies oli vastannut Roosan kysyttyä taulusta. Aurajoki iltapuvussa.

Maalaus ei ollut aivan kamala.

Miehen valppaat, ruskeat silmät tarkkailivat huonetta. Roosan hakiessa juomia hän oli riisunut pukinasunsa. Alla oli kuusenvihreä tweedpuku liiveineen.

Puku ei ollut aivan kamala. 

Roosa pohti – kuten oli pohtinut joskus aiemminkin, Förillä – ketä ihmettä mies muistutti. Mies hörppäsi lasistaan.

”Sinä tykkäät maidosta?”

”Kovasti.” Hetken päästä mies lisäsi hymyillen: ”I’m a man of simple tastes.”

”Onko tuo jostain kirjasta tai elokuvasta?”

”Eittämättä.”

Tuli taas hiljaista.

”Olen lukenut teoksesi”, mies sanoi.

”Ai?”

”Ne ovat julmetun hyviä.”

Roosa ei osannut sanoa siihen mitään. Julmetun? Eittämättä? Puku ei ollut ainoa asia, mikä miehessä oli vanhanaikaista.

”Kirjoitin itsekin muinoin.”

”Miksi lopetit?”

Mies hymyili. ”Sinun takiasi.”

”Minun?”

”Kun on sellaisia kuin sinä. Jotka jumalauta osaa. Mitä sitä itse silloin savottahommiin, taitavampiensa tiellä vaan.”

Roosa punastui ja oli katselevinaan miehen taulua. ”Sinäkin osaat.”

”Niin noita pensselihommia... enemmänkin joskus. Vaan tuli kaikenmoista. Ja tuo lauttalassen pesti eteen.”

”Kaikenmoista?”

”Tytär.”

”Ahaa. Minkä ikäinen?”

”Sen verran, ettei pukkia enää kaipaa.”

Roosa ei udellut enempää. ”Pidätkö työstäsi?”

”Minä rakastan työtäni. Se on zeniä. Ja ehtii lukea.”

He istuivat hiljaa. ”Minun vanhemmat on jo aikaa sitten...” Roosa sanoi hetken päästä, kun tuntui, että yksinäinen jouluaatto kaipasi jonkinlaista selitystä. ”Ja ainoa lapsi.”

Mies nyökkäsi. ”Kuinkas ne savottahommat? Joko pian saa sieluntakkaan pantavaa?”

”On sitä... viisi tarinaa. Tai ei yhtään. Ei ne ole valmiita. Ne on... viiniköynnöksen versoja. Ehkä niistä joskus kasvaa uljaita rypäleitä. Tai sitten rumia rusinoita.”

”Rusinat on julmetun hyviä.”

”No jaa. Niitä syödään, kun ei ole kaapissa muuta.”

”Mutta ne kestää aikaa. Rypäleet... kuihtuu vinhaan. Eikä niihin sitten koske enää kukaan.”

Mies hymyili. Roosa punastui taas ja katsahti televisioon: Ihmeellinen on elämä oli ehtinyt lopun yhteislauluun. James Stewart iski enkelilleen silmää ja virnuili kuin heikkomielinen. Roosa huomasi miehen tyhjän lasin. ”Lisää maitoa?”

Jääkaapilla Roosa seisahtui: kinkku lojui keskihyllyllä maksalaatikkorivistön alla, valtavana ja koskemattomana. Hän otti maidon ja sulki äkäisesti oven.

Roosa joi pullonsuusta pitkän kulauksen viiniä. Maitoa kaataessaan hän tajusi äkkiä, ketä mies muistutti: tämähän oli ilmetty James Stewart! Ruskea lainehtiva tukka, korkeat ukonkorvat. Sivuilta pakenevan hiusrajan u-kirjaimeksi muotoilema otsa. Tuuheat, juonikkaasti kaartuvat kulmat, alla lempeän tarkkaavaiset silmät. Ja vaatteetkin, kuin jostakin 50-luvun herrainpukimosta.

Roosa pani maidon pois ja huomasi taas kinkun. Hän tuijotti lihankimpaletta hetken mietteliäästi. Sitten hän käveli olohuoneeseen.

”Pukilla on varmaan julmettu nälkä?” ●