Stefani Germanottan jos kenen luulisi tietävän, että latinan kielessä sana persoona tarkoitti alun perin naamiota. Neljällä ensimmäisellä albumillaan Stefani kun loi taiteilijanimensä Lady Gaga turvin itsestään eräänlaisen kyber-Madonnan tai tanssipopin Marilyn Mansonin. Gagan supertaiteelliset asut ja seksuaalisuutta ja kubismia yhdistelevä imago liikkuivat groteskin rajamailla, kun taas musiikki oli kiillotetuinta 00-lukulaista teknopoppia.
Kaikki kuitenkin loppuu aikanaan, sillä Lady Gagan neljäs albumi Artpop (2013) oli edeltäjiinsä verrattuna floppi. Alati elohopeasuoninen popmusiikki oli ottanut käänteen kohti omakohtaista ja omaelämäkerrallista, siloiset Taylor Swift ja Beyoncé olivat listapopin uudet kuningattaret ja ulkopuolisuuden glamourista ammentanut Gaga oli yhtäkkiä ulkopuolinen varsin seksittömällä tavalla, pelkkä eilisen tähtönen.
Mitä siis tehdä? ensin Gaga äänitti jazz-albumin Cheek to Cheek (2014) veteraaniviihdyttäjä Tony Bennettin kanssa. Ja nyt on pop-comebackin aika: Joanne on sekä Gagan toinen nimi että hänen tätinsä ensimmäinen, ja nimeä kantava albumi on yritys väittää, että se kiinnostavin Gaga-versio löytyisikin kaikkien lihamekkojen alta.
Albuminsa Born This Way (2011) nimikappaleella Gaga väitti ”syntyneensä tällaiseksi”, ja levyn kannessa oli kuva hänestä moottoripyörään sulautuneena. Nyt hän yrittää samaa omilla kasvoillaan ja farkuissa esiintyvänä country- ja rocklaulajana, ”autenttisena” lehmityttönä, joka lähikapakassa kumoaa tequilashotteja ja kaataa jukeboksin niiden jälkeen. Kuinka ollakaan, se prätkäkyborgiversio tuntui aidommalta ja uskottavalta.
Gagan arkki-idoli on aina ollut Madonna ja nyt hän yrittääkin tehdä kaksi Madonna-albumia kerralla.
Joanne yrittää olla yhtä aikaa Madonnan parhaana pidetty albumi Like A Prayer (1989), jolla 1980-lukulaisen tanssipopin kuningatar sukelsi omaan historiaansa ja katolisiin traumoihinsa, ja myöhäiskauden parhaimmistoon kuuluva Music (2000), joka flirttaili americanan kanssa. Joanne jää kuitenkin rutkasti jälkeen kummastakin. Yrityksen puutteeseen albumi ei kaadu, eikä vierailijalistan lyhyyteen: alle 40-minuuttisen albumin on tuottanut 2000-lukulaisen retrosoulin hovimies Mark Ronson (Amy Winehouse, Bruno Mars) ja albumilla vierailevat myös Beck, Josh Homme, Father John Misty ja Florence Welch.
Vanhan koulukunnan kriitikko moralisoisi tässä, ettei autenttisuutta voi ostaa sen enempää kuin neitsyyttä. Joannen ongelma ei silti ole albumin epäaitous vaan se, ettei Gagan levylle loihtima illuusio aitoudesta ole lainkaan kiinnostava. Country-balladi A Million Reasons, levyn avaava Diamond Heart ja tunnustukselliseksi tarkoitettu nimikappale kroolaavat kliseiden juoksuhiekassa ja tukehtuvat omien genre-naamioidensa taakse.
Joanne ei ole tarpeeksi röyhkeä levy, jotta uskoisimme sellaisia säkeitä kuin I’m lost in the age of the social. Kuten Chicago Tribunen kriitikko totesi, tämä ei mene läpi naiselta, jolla on Twitterissä 65 miljoonaa seuraajaa.
Mutta palatkaamme vielä Madonnaan, jonka on paradoksaalisesti usein pelastanut keskinkertaisuudelta hänen omat puutteensa. Madonna on korkeintaan keskinkertainen laulaja, joten hän ei voi taitojensa turvin paeta lajityyppiin. Erottuakseen hänen on iskettävä tiskiin kaikki: persoonallisuutensa, historiansa, toiveensa ja pelkonsa – ihan kuin oikean taiteilijan.
Lady Gaga taas on harmillisen vahvaääninen ja taitava laulaja. Siksi hän ei niinkään tulkitse keulasingle Perfect Illusionia vaan hyökkää sen kimppuun.
Sama liikayrittäminen vaivaa levyn muita ”menopaloja” A-Yo ja John Wayne, ne yrittävät tanssittaa kuin fasistinen aerobic-opettaja.
Vasta kalkkiviivoilla Joanne alkaa toimia. Hey Girl on erinomainen girl power -oodi ja kaunis päätösraita Angel Down on kuin Frida Hyvönen coveroimassa jotain Killersin muovista americana-balladia. Eivät ne yhtään aidompia kappaleita ole kuin yhdeksän niitä edeltänyttä, niillä Stefani on vain löytänyt puvustosta mekot, jotka oikeasti pukevat häntä.
Lady Gagan kuudes tuotantokausi ei siis ravitse mutta jättää silti odottamaan seitsemättä. ■
