Olen nähnyt Sarah Palinin esiintyvän ohiolaisella pellolla. Elettiin lokakuuta 2008, vaalitaistelu Barack Obamaa vastaan oli kääntymässä loppusuoralle. Republikaanien reipas varapresidenttiehdokas saapui paikalle mustalla kampanjabussilla ja hyppäsi saman tien puhujakorokkeelle hurraavien kannattajiensa eteen.

Ihmisiä ei saisi arvostella, omat ennakkoluulonsa pitäisi pystyä ylittämään. Silti on sanottava, etteivät Palinin kiihkeimmät kannattajat olleet laaja-alaisesti sivistynyttä ja maailman asioita monelta eri kannalta pohdiskelevaa väkeä. Palin joko jakoi heidän ajatusmaailmansa tai tiesi miten heille puhutaan. Hän ei suoraan syyttänyt Obamaa terroristiksi, mutta ei myöskään väittänyt vastaan, kun joukko päätyi tällaiseen johtopäätökseen.

Vaalit päättyivät niin kuin päättyivät, republikaanien tappioon. Obaman valtakaudella Palin on vain rikastunut ja kasvattanut jo ennestään huomattavaa mainettaan. Vuoden 2012 vaalien lähestyessä hän toimii kuin Sauli Niinistö teki Suomessa: pihtaa päätöstään mahdollisesta ehdokkuudestaan ja nauttii täysin rinnoin saamastaan huomiosta. Koska voiton todennäköisyys on pienempi kuin Niinistöllä, myös Palinin päätöstä on vaikeampi varmasti ennustaa.

Jos Palin päättää pysytellä perheensä parissa, hänen äänestäjäkuntansa ei jää tyhjän päälle. Edustajainhuoneen jäsen Michele Bachmann Minnesotasta julistautui presidenttiehdokkaaksi jo hyvissä ajoin kesäkuussa.

Bachmann on jokseenkin täydellinen vara-Palin – viiden lapsen äiti, vakaumuksellinen kristitty ja kaikkien elämänalueiden äärikonservatiivi. Molemmat ovat sorjasäärisiä naisia, jotka juttelevat hurjia jakkupuvussa. Molempien suusta pomppaa myös vähän väliä melkoisia sammakoita: Bachmann on ehtinyt jo sekoittaa näyttelijäsankari John Waynen sarjamurhaaja John Wayne Gacyyn.

Lapsus on toki pelkästään hupaisa verrattuna Bachmannin varsinaiseen poliittiseen agendaan. Hän haluaa laskea Yhdysvaltain yritysveron maailman alhaisimmalle tasolle ja poistaa pääomaveron ja perintöveron kokonaan. Jopa ansiotuloverosta luopuminen on hänen mukaansa mahdollista. Kuitenkin liittovaltion velkaantuminen on pysäytettävä välittömästi.

Sanomattakin on selvää, että avioliitto on vain heteroille eikä abortti ole hyväksyttävä missään olosuhteissa. Koska öljyä kerran tarvitaan, sitä voidaan huoletta pumpata luonnonsuojelualueilta. Ilmastonmuutoksesta on turha huolehtia, koska maailmasta ei löydy tutkimusta, joka todistaisi hiilidioksidin olevan ympäristölle haitallinen kaasu.

Velkakattoteatterissa koko Yhdysvallat kuilun partaalle ajanut kristillinen oikeisto on nyt voimiensa tunnossa. Eurooppalaisesta näkökulmasta tuntuu kuin teekutsuliikkeen suosikkiehdokkaat kilpailisivat keskenään älyttömyydessä. Michele Bachmannilla on takataskussaan yllätyskortti, jollaista edes Palin ei ole pystynyt keksimään: hän tukee lakialoitetta, jossa pyritään kumoamaan hehkulampuille aikoja sitten asetetut energiatehokkuusvaatimukset. Tämäkö sitten lienee Jumalan tahto?

Mies ei ehkä saisi kirjoittaa näin, mutta minua hirvittää Palinissa ja Bachmannissa ennen kaikkea heidän sukupuolensa. Vaikka kuinka pinnistän mielikuvitustani, en pysty ymmärtämään viiden lapsen äitiä, jonka mielestä nykymuotoiset hehkulamput ovat liian ympäristöystävällisiä.

On jostain syystä helpompi kuvitella mies, joka ajaa yhteiskuntaan häikäilemätöntä vahvemman oikeutta ja näkee maapallon vain mielensä mukaan riistettävänä raaka-ainesammiona.

Naisen sen sijaan luulisi jo jotenkin vaistomaisesti pitävän huolta heikommista ja ajattelevan myös tulevia sukupolvia. Siksi nämä kaistapäiset tiikeriemot kauhistuttavat minua enemmän kuin republikaanisen puolueen yhtä kahjot miesehdokkaat.

Hulluja nuo amerikkalaiset, voimme tietenkin sanoa. Lohdullista on sekin, että republikaanit valitsevat Obaman vastaehdokkaaksi lopulta ehkä kuitenkin Bachmannia ja Palinia maltillisemman kandidaatin. Historian ensimmäisen värillisen presidentin jälkeen olisi hienoa nähdä Valkoisessa talossa nainen, mutta kumpikaan näistä kahdesta ei missään tapauksessa kelpaa.