Eeva

Aino-Kaisa Saarinen: ”Suoruuteni on vaatinut rohkeutta”

Aino-Kaisa Saarinen: ”Suoruuteni on vaatinut rohkeutta”
Aino-Kaisa Saarisen työ Salpausselän kisojen pääsihteerinä on päättynyt. Hän kertoi hiihtourastaan ja kunnianhimoisista tavoitteistaan Eevan haastattelussa helmikuussa 2019.

Aino-Kaisa Saarisen työhuoneesta on suora näkymä Salpausselän valaistuihin mäkihyppytorneihin. Lahden urheilukeskuksessa sijaitseva pieni valkoinen puutalo on ollut Aino-Kaisan toimisto kesästä 2018 lähtien, jolloin hän aloitti Salpausselän kisojen uutena pääsihteerinä.

”Elämäni on muuttunut melkoisesti viime talvesta, jolloin vielä seisoin suksien päällä tuolla alhaalla”, Aikuksi kutsuttu Aino-Kaisa sanoo ja muistaa kotikisojen aiheuttaman tunnekuohun.

Maaliskuussa 2018 hän valmistautui viimeistä kertaa kymmenen kilometrin hiihtoon Salpausselän kisoissa.

”Olin purskahtaa itkuun jo lähtöviivalla. Siihen hetkeen tiivistyi paljon: vuosien treenaaminen ja sitten vielä kilpailu kotiyleisön edessä”, hiihdon moninkertainen maailmanmestari ja olympiamitalisti myöntää.

Uran loppumista seurasi tyhjyyden tunne. Vaikka työtarjouksia sateli, ja suomalaisten rakastamaa urheilijaa kosiskeltiin politiikkaankin, Aino-Kaisa ei osannut päättää, mistä ovesta hänen kannattaisi astua.

”Ensimmäinen kuukausi oli inhottavin. En tykännyt siitä epämääräisestä pyörimisestä ja joutenolosta, joten päätin, että syksyyn mennessä minun olisi löydettävä itselleni jotain järjellistä tekemistä.”

Aino-Kaisa tiesi haluavansa kunnianhimoisia haasteita. Tiukkoja ja aikataulutettuja päämääriä kohti hän tottui hiihtämään myös urheilu-urallaan.

”Päätin tavoitella vain sellaisia työpaikkoja, joissa joutuisin heittämään itseni täysillä peliin. Siksi hain esimerkiksi olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtoon”, Aikku sanoo.

Ovet olympiakomiteaan eivät auenneet, mutta unelmatyö löytyi lopulta läheltä. Aino-Kaisa uskoo, että Salpausselän kisojen pääsihteerinä hänelle on hyötyä laajoista verkostoistaan ja suhteistaan kansainväliseen hiihtoliittoon.

Uusi työ yllätti

Silti uusi työ yllätti. Aino-Kaisa muistelee vieläkin ensimmäisellä viikolla eteensä saamaansa urheilukeskuksen sähköpiirrosta.

”Tuijotin paperin viivoja ja numeroita hämilläni ja mietin itsekseni, että tulenkohan sittenkään selviämään pestistä. Ymmärsin paperista vain sanan ’pukuhuone’, kaikki muu oli hepreaa”, hän kertoo nauraen.

Kuukausien myötä on käynyt selväksi, ettei pääsihteerin tarvitse hallita sähkökaavioita, eikä muutenkaan kaikkea yksin. Tukena on viiden hengen tiimi ja joukko omien alojensa asiantuntijoita.

”Meidän kaikkien tavoitteena on saada aikaan hyvin järjestetyt kisat. Toki minä olen vastuuhenkilönä, joten otan palautteen ensimmäisenä vastaan, tuli sieltä kiitoksia tai haukkuja.”

Aino-Kaisa myöntää, ettei hänelle ole ehtinyt kertyä tavallisesta toimistotyöstä juurikaan kokemusta. Huippu-urheilu oli Aikun tähtäin nuoresta pitäen, joten hän ei ehtinyt tehdä edes kesätöitä.

Unelmansa eteen hän on sen sijaan urakoinut ympärivuotisesti.

”Minusta huippu-urheilun tuomaa kokemusta ei voi vähätellä. Se on kokonaisvaltaista työskentelyä päämäärän eteen ja yksilölajeissakin tiukkaa tiimitoimintaa. Huippu-urheilussa oppii väkisinkin myös johtamistaitoja”, Aino-Kaisa vakuuttaa.

Työelämässä entistä urheilijaa hämmästyttää eniten palautteen vähyys. Hiihtäjänä hän tottui siihen, että valmentaja antoi kehut ja kritiikit heti suorituksen jälkeen.

”Jos jotain kaipaan urheilijan elämästä, niin suoraa ja välitöntä palautetta. Urheilijana totuin jopa negatiiviseen palautteeseen, ja koin sen lopulta aina rakentavana. Kritiikki auttoi kehittymään paremmaksi.”

”Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tavallinen arki on parasta. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät sen.”

Suorat sanat

Aino-Kaisa Saarinen tuli hiihtourallaan tunnetuksi suoruudestaan. Arvokisoissa hiihtäjästä kuoriutui usein kulmikas tuittuilija, ”Oikku-Aikku”, joka koetteli lähipiirin ja kilpakumppaneiden kärsivällisyyttä.

Aino-Kaisan temperamenttia käsiteltiin myös Pekka Holopaisen kirjoittamassa Tahto-elämäkerrassa.

”Suoruus on ollut osa minua lapsesta saakka. On vaatinut rohkeutta sanoa asioita, joita muut eivät haluaisi kuulla. Joskus laukaisut tietysti kaduttavat, ja se on inhimillistä. Kaikkia ei voi eikä pidäkään miellyttää. Minusta tärkeintä on, että asiat käsitellään heti”, Aikku huomauttaa.

Kirjan lukijoilta hän kertoo saaneensa positiivista palautetta nimenomaan aitoudestaan.

”Uskon, että ihmiset arvostavat enemmän sitä, etten vedä mitään roolia vaan olen kaikessa inhimillisyydessäni se, mikä olen.”

Aino-Kaisa arvelee, että luonteenpiirre on vahvistunut urheiluvuosina mutta saanut alkunsa jo lapsuudenkodista. Vanhemmat eivät pakottaneet neljää tytärtään muottiin, vaan antoivat jokaisen toteuttaa omia intohimojaan.

”Meitä kaikkia on rakastettu juuri tällaisina kuin olemme. Se on antanut hyvän itsetunnon, josta on ollut elämässä hyötyä”, Aikku sanoo.

Toisinaan häntä huvittaa huippu-urheilijoihin liitetty täydellisyyden ja erehtymättömyyden leima.

”Minä eroan muista vain sillä, että hiihdän heitä kovempaa. Muilta osin olen tavallinen ihminen, jolla on ihan samat herkkyydet ja heikkoudet kuin kenellä tahansa. Olen kaukana täydellisestä ihmisestä.”

”Tuntui hirveältä olla etä-äiti. Välillä jouduin hiihtoleirien takia olemaan poissa kotoa kuukaudenkin.”

Äitiys muutti luonnetta

Ympäristön suhtautuminen muuttui, kun Aino-Kaisa ja hänen puolisonsa Tom Gustafsson saivat esikoistyttärensä Amandan.

”Kun minusta tuli äiti, huomasin, että muutuin monien silmissä jotenkin aiempaa normaalimmaksi. Omasta mielestäni olin ihan sama ihminen kuin ennenkin, mutta muut ihmiset alkoivat nähdä minussa muutakin kuin urheilijan”, Aikku muistaa.

Urheilu-uran ja äitiyden yhdistäminen osoittautui haastavaksi, vaikka Aino-Kaisa pystyikin jatkamaan pian harjoittelua puolison vanhempainvapaan ansiosta.

”Tuntui hirveältä olla etä-äiti. Välillä jouduin hiihtoleirien takia olemaan poissa kotoa kuukaudenkin. Se oli rankkaa aikaa meille kaikille.”

Eniten Aino-Kaisa sanoo kyllästyneensä matkustamiseen: treenilaukun jatkuvaan pakkaamiseen ja odotteluun lentokentillä. Kilpaurheiluvuosinaan hän oli matkoilla noin kaksisataa päivää vuodessa.

”Pidän yhä hiihtämisestä, mutta matkustamisesta on tullut todella vastenmielistä. Pyeongchangin-olympialaisten jälkeen tunne vain vahvistui. Oma perhe alkoi ajaa urheilun ohi.”

Aino-Kaisa seuraa hiihtoa yhä aktiivisesti ja lähettää usein kannustusviestejä tutuille urheilijoille. Toisinaan hän huomaa myös analysoivansa kollegojen hyviä tai huonoja kisamenestyksiä.

”Kilpaurheilu on niin vaativaa, että kaikki on viritettävä vain sitä varten. Jos elämään tulee häiriötekijöitä, se näkyy tuloksissa. Niin on käynyt esimerkiksi amerikkalaiselle olympiavoittaja Jessica Digginsille, joka on keskittynyt tällä kaudella liikaa muuhun toimintaan kuin hiihtämiseen.”

Huippu-urheilun raadollisuus

Urheilun raadollisuus ja menestyksen kova hinta käyvät ilmi myös Helsingin Kaupunginteatterin Tahto-näytelmässä, joka pohjautuu Aino-Kaisa Saarisen elämäkertaan.

”Kun kuulin hankkeesta ensimmäisen kerran pari vuotta sitten, suhtauduin siihen ensin varauksella. Pelkäsin, että taiteilijoiden näkemys poikkeaa jotenkin siitä, mitä olen oikeasti”, Aikku tunnustaa.

Kun kirjailija Aina Bergroth lähetti käsikirjoituksen luettavaksi, Aino-Kaisa perui puheensa.

”Olin todella vaikuttunut, sillä näytelmä on niin upeasti kirjoitettu. Siinä on mahtava sekoitus fiktiota ja tositarinaa.”

Pääroolia näyttelee Sanna-June Hyde, jonka Aikku ehti tavata vain kolme kertaa ennen ensi-iltaa.

”Kun Sanna ensimmäisen kerran lausui vuorosanoja edessäni, olin tipahtaa tuolilta. Hän kuulosti aivan minulta. Ei voi kuin ihailla näyttelijöiden muuntautumiskykyä.”

Tärkeä osansa sekä näytelmässä että Aino-Kaisan omassa elämässä on puolisolla, joka on seissyt rinnalla tyynenä ja vahvana jo vuodesta 2001.

”Tom on ollut aina minun vastakohtani: rauhallinen ja tasapainottava voima. Nykyään hänellä on tosin kestämistä kahden naisen kanssa”, Aino-Kaisa tunnustaa ja viittaa perheen tyttären uhmaikään.

Suurimpia haasteita perheessä aiheuttavat aamut ja lähdön hetket, sillä lapsi protestoi pukemista vastaan.

”Välillä tarvitaan kahden aikuisen voimat, että saamme Amandan jotenkin puettua. Siinä vaiheessa, kun minäkin alan huutaa uhmaikäisen rinnalla, Tom yleensä toteaa, että ’voisitko sinä nyt edes olla hiljaa’”, Aikku kertoo ja nauraa.

Aino-Kaisa Saarisen mukaan naiset selviävät urheilu-uran päättymisestä usein miehiä paremmin. ”Ehkä se johtuu siitä, että moni haluaa urheilun loputtua perustaa perheen.”

Elämä raiteilla

Vauhdikkaista aamuista ja tiiviistä työpäivistä huolimatta Aino-Kaisa sanoo olevansa onnellisempi kuin pitkään aikaan. Arki mahtuu nyt muutaman kilometrin säteelle ja työmatkat taittuvat polkupyörällä.

”Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tavallinen arki on parasta. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, kuinka hienoa ja arvokasta se on.”

Vaikka jatkuva uuden opettelu nykyisessä työssä on ollut toisinaan kuormittavaa, Aino-Kaisa sanoo nauttivansa tehtävän tuomista kohtaamisista ja kokemuksista.

”Olen osallistunut urheilijana Salpausselän kisoihin lukuisia kertoja, mutta nyt tarkkailen niitä aivan eri näkökulmasta. Tapahtuman järjestämiseen liittyy satoja pieniä yksityiskohtia, jotka on otettava huomioon.”

Työajoistaan Aikku on halunnut silti pitää kiinni. Kahdeksan tunnin urakoinnin päätteeksi hän ajaa aina kotiin eikä vilkuile enää sähköposteja.

”Haluan keskittyä yhdessäoloon perheen kanssa. Tuntuu kivalta, että ehdin viedä ja hakea Amandan päiväkodista.”

Vapaapäivinä Aino-Kaisan saattaa yhä nähdä myös hiihtoladuilla.

”Sivakoin kaikessa rauhassa ja saatan pysähtyä juttelemaan ihmisten kanssa. On mahtavaa, kun voin tehdä tätä nyt omaksi ilokseni, ilman tavoitteita tai ajanottoa. Joka kerta sukset pois jalasta ottaessani muistan, miksi yhä rakastan hiihtämistä.” ●

Päivitetty 9.6.2020 – Ilmestynyt 9.11.2019 ja alkuperäinen julkaisu Eevassa 2/2019. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 9.6.2020
Kommentoi »