Eeva

Aila ja Martti menettivät molemmat lapsensa

Aila ja Martti menettivät molemmat lapsensa

Aila ja Martti Jussi-Pekan molemmat pojat kuolivat auto-onnettomuudessa. Pahimmassa surussa auttoi työ. Pariskunta perusti menestyvän koskimatkailuyrityksen, joka vei ajatukset muualle. Ikävä on silti ikuinen.
Teksti Eeva toimitus
Mainos

Koti ei voisi hienommalla paikalla sijaita. Edessä avautuu leveä joki ja hieman kauempana kuohuvat kosken pyörteet. Kymijoen Siikakoski on oiva kalastuspaikka, sen pärskeissä saattaa vilahtaa niin lohen kuin meritaimenenkin hopeinen selkä.

Munkkisaaren Majaksi kutsutussa talossa asuu Jussi-Pekan pariskunta, Aila, 72, ja Martti, 76. He ovat ylpeitä asuinpaikastaan, eikä suotta. On heidän ansiotaan, että talo yleensä on vielä pystyssä.

”Paikka on saanut nimensä siitä, että Valamon munkit tulivat tänne asumaan vuonna 1799. He saivat keisarilta yksinoikeuden Kymijoen kalastukseen”, Martti Jussi-Pekka kertoo.

Majan paikalle kohosi Valamon sivuluostari, Munkholman luostari. Se seisoi siinä toistasataa vuotta ja purettiin vasta vuonna 1901. Pari vuotta myöhemmin paikalle pystytettiin nykyinen rakennus.

Aila ja Martti vuokrasivat talon neljännesvuosisata sitten ja ryhtyivät matkailuyrittäjiksi. Pitkään asumatta ollut talo piti kunnostaa alusta asti. Urakka oli valtava ja vaati lähes ympärivuorokautisia työpäiviä.

“Surun aikana paras myötätunnon osoitus oli pelkkä halaus”, Jussi ja Aila sanovat.

Elokuvareissun surullinen loppu

Yrittäjyys sai alkunsa perheen tragediasta. Siihen asti pariskunta oli työskennellyt muissa tehtävissä, Martti rautateillä ja Aila sähköfirman konttorissa. Tansseissa aikoinaan tavannut pari oli hankkinut omakotitalon kasvimaineen Kymin Jäppilästä. Perheeseen oli syntynyt kaksi poikaa, Simo vuonna 1968 ja Kimmo 1969.

”Meillä oli ihan tavallinen perhe. Lasten varaan rakennettiin pitkälti tulevaisuutta, he olivat perheen keskipiste”, Martti sanoo.

Syksyinen ilta vuonna 1988 muutti kaiken. Kimmo oli päässyt keväällä ylioppilaaksi, Simo oli armeijasta viikonloppulomalla.

”Lauantai-iltana pojat päättivät lähteä elokuviin Kotkaan. Molemmat olivat saaneet ajokortin. Kimmon tyttöystävä Mia ehdotti, että haettaisiin hänen kaverinsa Terhi mukaan. Tytöt olivat myös saman kevään ylioppilaita.”

Simo ajoi autoa, Kimmo ja Mia istuivat takapenkillä. Nuoret hakivat Terhin kotoaan läheltä junarataa. Kun he suunnistivat kohti Kotkaa, heidän piti ylittää vartioimaton tasoristeys. Oli pimeää ja satoi vettä. Rata kaartui, kun juna lähestyi Kymin asemaa ja junan valot näyttivät eri suuntaan tasoristeyksen kohdalla. Auto jäi junan alle ja lennähti ilmaan. Se putosi katto edellä teräksiseen ajojohtopylvääseen. Kaikki neljä menehtyivät. Muut heti, ja Simo myöhemmin sairaalassa.

”Olisiko Simon huomio kiinnittynyt ajamisen sijaan enemmän uuteen tuttavuuteen, nättiin tyttöön vieressä”, toteaa Martti raskaasti.

Aila ei sano mitään. Istumme hetken hiljaa. Kymijoki virtaa ikkunan alla tyynesti eteenpäin. Virran kulkua ei vuosisatojen aikana ole hetkauttanut mikään, eivät sodat eivätkä henkilökohtaiset tragediat, olivatpa ne kuinka satuttavia tahansa.

“Surusta ei selviä, mutta sen kanssa oppii elämään”

Miten tuollaisesta surusta selviää eteenpäin?

”Ei kai siitä selviäkään. Sen kanssa oppii kuitenkin elämään”, sanoo Martti.

”Siihen aikaan ei tunnettu kriisiapua. Muutama lasten luokkatoverien vanhempi kävi meillä istumassa iltaa, ja koimme sen hyväksi”, muistelee Aila.

Seurakunnan pappi varoitti vanhempia: ensin ihmiset surisivat heidän kanssaan, mutta pian he alkaisivat kaataa omia surujaan heidän niskaansa. Se piti paikkansa.

”Meille tuli yhteydenottoja ulkomailta asti, kun ihmiset halusivat kertoa, miten kauheita asioita heidän lapsilleen oli tapahtunut”, Martti jatkaa.

”Se on erikoinen ilmiö. Ihmiset kertovat meille täysin tuntemattomien ihmisten kohtaloista. He luulevat varmaan auttavansa ja kuvittelevat, että se helpottaa meidän suruamme”, Aila toteaa.

Onneksi on myös heitä, jotka ajattelevat pitemmälle ja haluavat vain kuunnella.

”Paras myötätunnon osoitus oli pelkkä halaus. Ei siinä sanoja tarvittu”, sanoo Martti. Aila ja Martti lähtivät tilannetta karkuun ulkomaille. He viettivät lokakuussa kolme viikkoa Teneriffalla.

He istuivat vuoroin autiolla rannalla, vuoroin kirkossa.

”Kirkossa kuuntelimme hartautta. Lopuksi laulettiin Maa on niin kaunis. Ne olivat sellaisia hetkiä, jolloin sai olla hiljaa itsekseen ja vain itkeä”, sanoo Aila.

He kertoivat matkan aikana menetyksestään vain muutamalle matkatoverille.

”En myöhempinä vuosinakaan ole yleensä kertonut asiasta ihmisille. Jos joku valittaa jotakin juttua, en vastaa kertomalla, että lapsemme ovat kuolleet onnettomuudessa”, Aila sanoo.

”Joskus ärsyttää, kun ihmiset valittavat pikkuasioista, mutta yritämme olla näyttämättä ärsyyntymistä, koetamme vain päästä nopeasti pois tilanteesta”, Martti tunnustaa.

Ei mitään menetettävää

Onnettomuuspäivänä Martin ja Ailan elämä pysähtyi. Kuolema täytti kaiken.

”Pappi sanoi muistotilaisuudessa, että älkää surko näitä nuoria. Heillä on hyvä olla. Surkaa itseänne”, muistelee Martti ääni sortuen.

”Elimme seuraavaan kevääseen päivän kerrallaan. Minä itkin ja voihkin poikien kohtaloa. Viimein Aila sanoi, että emme voi elää loppuelämäämme itkien.”

Kotkalainen elokuvantekijä pyysi Ailaa ja Marttia kertomaan surustaan lyhytelokuvassa. Kun elokuva esitettiin paikallisessa elokuvateatterissa, olivat kommentit odottamattomia.

”Meitä tultiin neuvomaan, miten olisi pitänyt surra. Ihmiset syyttivät, ettemme olleet keskenämme keskustelleet asiaa pois päiväjärjestyksestä. Olisi pitänyt pohtia, miltä tuntuu ja tuntuuko nyt siltä ja siltä. Se oli minusta ikävää”, sanoo Aila.

Hänen mielestään jokainen suree omalla tavallaan. Hän ei voinut kaataa kaikkea ahdistustaan miehensä päälle tai päinvastoin. Pelastukseksi tuli työ. Se vei kaiken ajan ja voimat, niin ettei surulle jäänyt tilaa.

Kun tragediasta oli kulunut vajaa vuosi, pariskunta alkoi miettiä, olisiko heistä yrittäjiksi. Kymijoen mahdollisuudet kiinnostivat, ja taustalla oli vahva kokemus melontaharrastuksesta.

”Aila totesi, ettei meillä ollut poikien kuoltua enää mitään menetettävää”, Martti kertoo.

”Se päätös oli meille luultavasti henkinen pelastus”, Aila jatkaa.

“Elämä voittaa, kun aikansa kulkee”

Keväällä 1990 he perustivat Keisarin Kosket -yrityksen. Jussi-Pekat remontoivat Munkkisaaren Majan lattiasta kattoon. Omakotitalo myytiin ja kaikki varat sijoitettiin yritykseen. Aluksi yrityksessä oli mukana toinenkin pariskunta.

”Ensimmäisenä kesänä salissa oli vain pitkä pirttipöytä ja penkit. Miehet tekivät ovenpieleen myyntitiskin. Minä ja toinen rouva paistoimme pullaa”, Aila kertoo.

”Meillä oli vanha puuhella ja valovirralla toimiva sähköliesi. Liedessä oli kaksi keittolevyä ja uuni. Yhtä aikaa niitä ei voinut käyttää, joten Aila keitti ja paistoi vuorotellen”, Martti muistelee.

Toinen osakaspari jäi sittemmin pois yrityksestä, ja Jussi-Pekat jatkoivat kahden. Vähitellen palkattiin kokki ja lisää henkilökuntaa. Työnjako toimi, Martti hoiti jokimatkailua ja Aila ruokapuolta ja kirjanpitoa.

Pahin suru alkoi helpottaa, mutta toisena vuonna yrityksen perustamisen jälkeen Ailalla oli aamuisin sama rituaali.

”Käynnistin auton ja lähdin käymään tukussa. Pian pysähdyin ja aloin itkeä. Istuin ja itkin. Elämä kuitenkin voittaa, kun ihminen aikansa kulkee.”

Pariskunnan yritys menestyi. Parhaimmillaan jokimatkailuun kävi tutustumassa 4 500 kävijää vuodessa. Usein matkailijat myös ruokailivat, joko Munkkisaaren Majalla tai kauempana metsässä eräkeskuksessa.

”Meillä oli hyvät kokit molemmissa paikoissa. Kesäisin kävi lisäksi paljon pyöräilijöitä ja muita matkailijoita”, Aila muistelee.

Kymmenen kovaa vuotta

Syksyllä 2001 kaatuivat WTC-tornit. Tapahtuma heijastui Siikakoskelle asti.

”Lentäminen väheni valtavasti. Siihen asti Kymenlaakson paperitehtaat olivat tuoneet vieraita joelle syömään ja koskenlaskuun muun muassa Ranskasta ja Italiasta. Yhtäkkiä tuntui, että kaikki hiljeni”, pariskunta muistelee.

Kymmenen kovaa vuotta veivät veronsa. Molemmille tuli iän myötä terveysongelmia. Alalla alkoi olla paljon kilpailua.

Joulukuussa 2007 Jussi-Pekat myivät yrityksensä.

Aila ja Martti Jussi-Pekka tekivät jälleen elämänmuutoksen ja muuttivat Kotkan keskustaan. Sopeutuminen oli kuitenkin vaikeaa. Ensimmäisenä vuonna Martti toipui tekonivelen laitosta ja Aila pallolaajennuksesta. Toisena kesänä he eivät enää jaksaneet kerrostaloelämää.

”Vietimme kesän Kaunissaaressa ja kunnostimme siellä paikallisen yrittäjän apuna ravintolarakennusta, Kaunissaaren Majaa. Seuraavan kesän vietimme Haapasaaressa erään piharakennuksen remonttihommissa. Kolmantena kesänä olimme torikauppiaita. Pystytimme joka aamu teltan Kotkan torille”, Martti muistelee huvittuneena.

Munkkisaaren Maja meni pitäjiltään konkurssiin kolme vuotta sitten. Jussi-Pekat kävivät katsomassa sitä. Tyhjän rakennuksen seinät olivat hyvässä kunnossa.

”Tunsimme voimakasta haikeutta. Miten paljon työtä teimmekään sen eteen vuosikaudet, remontoimme ala- ja yläkerran, korjasimme katot ja teimme uudet terassit”, Martti kertoo.

Kiinteistövälittäjä mainitsi, että talo tuhoutuu pian, jos ei uutta ostajaa löydy. Autiotalon ikkunat joutuvat herkästi kivityksen kohteeksi. Martti ja Aila päättivät taas uskaltaa. Heidän tarjouksensa hyväksyttiin, ja pariskunta palasi Siikakosken rannalle. He asuvat nyt talon yläkertaa ja pientä alakerran huonetta. Muita tiloja vuokrataan juhlia varten.

”Ensimmäisen syksyn siivosimme pihaa, jota ei ollut viiteen vuoteen hoidettu. Emme ole mainostaneet tiloja sen kummemmin. Ateriointimahdollisuutta emme enää tarjoa, sen lupasin Ailalle”, Martti sanoo.

”Soppakauhan varteen en tartu. Martin on tosin vaikea kieltää sitä, kun kysytään”, Aila sanoo ja naurahtaa.

“Nyt, kun itse vanhenemme, olisi mukava, jos olisi lapsia ja lapsenlapsia.”

“Ajattelen poikia ensimmäiseksi herättyäni”

Poikiensa kuolemasta Aila ja Martti Jussi-Pekka eivät ole katkeria.

”Kuitenkin nyt, kun ikää on tullut lisää, huomaan olevani kateellinen niille, joilla on lapsenlapsia”, Aila toteaa.

Joskus käy niin, että yhdistämisen sijaan suuri tragedia erottaa puolisot toisistaan. Aila arvelee, että heidän parisuhteelleenkin yrityksen perustaminen oli pelastus. Yhteen hiileen puhaltaminen raskaassa työssä lujitti suhdetta.

Jostakin syystä pojat ovat nykyisin taas entistä useammin Ailan mielessä.

“Ajattelen heitä aamulla ensimmäiseksi herättyäni”, hän sanoo.

”Nyt kun itse vanhenee, olisi mukava, kun olisi lapsia. He katsoisivat vähän perään ja hoitaisivat raha-asioita sitten, kun itse ei enää kykene”, Marttikin toteaa.

Juuri nyt tuntuu vanheneminen olevan vielä kaukana. Martti ja Aila käyvät kolme kertaa viikossa kuntosalilla ja uimassa. Joskus seitsemän kilometrin matka uimahalliin pyöräillään edestakaisin.

Käymme ihailemassa Kymijoen rantaa, joka kuuluu voimalaitokselle. Martti haluaa pitää rannan siistinä.

”Niitän heinät ja haravoin lehdet. Kuin siitä palkaksi ranta on täyttynyt monenlaisista niittykukista.”

Tutkimme Nikolain kiveä, jolla keisarin väitetään istuneen. Aila ja Martti katselevat mietteissään virtaavaa jokea.

”Neljän nuoren elämää ei korvaa mikään. Yrittäjäksi ryhtyminen oli pakoa surusta, mutta siitä oli hyviäkin seurauksia.”

Aluksi päättäjät eivät luottaneet pariskunnan osaamiseen, ja epäilyjen hälventäminen vaati työtä.

”Työmme lopputuloksena Kymijoen luonto- ja virkistysmatkailu käynnistyi uudelleen. Nyt tarvittaisiin uusia osaavia ja innokkaita tekijöitä, jotta seudun kehitys jatkuisi”, Martti Jussi-Pekka toivoo.

Toimittaja: Eija Huusari

Kuvat: Petri Mulari

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 09/2016.

Julkaistu: 12.10.2016