Nuorena kammosin aikuiseksi tulemista. Kuvittelin, että nuoret ovat villin erilaisia keskenään – kunnes saavuttavat tylsän aikuisuuden, jossa elämä on kaikille samanlaista. Päiväkirjojeni perusteella oletin, että muutun aikuisena kokonaan toiseksi ihmiseksi. Yritin todistella, että nyt on kova meno, ja kohta tämä kaikki loppuu.
Aika näytti, että elämä toimiikin juuri toisinpäin. Vasta aikuisuus on vapaata.
Kouluiässä elämää määrittelevät isot asiat ovat kaikille samoja: käydään koulua, asutaan kotona, on murrosikä, viikkoraha ja kotiintuloajat. Tukan väri tai edes vanhempien varallisuus eivät muuta sitä, että säännöt laatii joku muu.
Aikuisuus on toisenlaista. Voi syödä irtokarkkeja lounaaksi, hakeutua polyamoriseen suhteeseen, ryhtyä erakoksi, ottaa 28 lemmikkikissaa. On enemmän suruja ja velvollisuuksia kuin nuorena, mutta on myös taitoja käsitellä ikäviä tunteita, häpeää ja pettymyksiä. Miten vapauttavaa: maailma on täynnä muita asioita kuin jonkun mielipide minun perseestäni.
Mikä parasta: saa päättää kaikesta itse.
Nuoruudesta puhutaan usein joko karkeiden huligaanien tai romantisoidun vapauden kautta. Nuoret ovat niin eksoottisia, että lehdessä opetetaan, ”kuinka aloittaa keskustelu nuoren kanssa julkisella paikalla” (HS 9.5.2016).
Kaltaisilleni nuoruus oli suorittamista. Järjetön määrä aikaa ja energiaa valui miellyttämiseen: kymppirivi, minä voin tehdä, kyllä opettaja, tykkäättehän minusta. Ei se ollut vapautta. Kaikki eivät tietenkään ole ahdistuneet, ylisuorittaneet, olleet hukuksissa edes nuorena. He ovat aina vartioineet oikeuttaan olla sellaisia kuin ovat.
Hei vaan te onnekkaat, perässä tullaan!
Puhuimme kesällä ystäväni kanssa miehistä, jotka kaipaavat nuoren miehen elämää: kitaraa, soittokämppää, sekoilua. Olihan se ihanaa, kaiken kokeilu. Mutta mikä onni, että se on ohi – epävarmuuden hukuttaminen päiväkirjoihin, omppuviiniin, äänekkääseen nauruun. On paljon helpompaa, kun ymmärtää tunteitaan.
Jos kysyy Suomessa kouluikäisiltä, millaisesta elämästä he haaveilevat, vastaukset ovat puuduttavia: puoliso, pari lasta, kiva koti ja koira. Unelma on pikemmin kuvitelma aikuisuudesta. Suhtaudumme aikuiseen itseemme yhtä ennakkoluuloisesti kuin tuntemattomaan: stereotypioita, yleistyksiä, varmoja tietoja, joiden mukaan iän mukana elämään ilmestyy serviettejä, kermakko ja totinen ilme.
Minulle paljastui parikymppisenä, että aikuisuus on vain mukavampi versio nuoruudesta. Tapasin kesätyössä kollegoja, jotka kävivät Ysibaarissa, epäonnistuivat ihmissuhteissa ja soittivat bändeissä. Päättelin, että voin kasvaa turvallisesti 37-vuotiaaksi. Opin unelmoimaan eri asioista kuin aiemmin.
Nyt olen 42-vuotias. Ympärilläni on ihmisiä, jotka osoittavat, ettei vanhenemista kannata vieläkään pelätä.
Olin hiljattain paneelikeskustelussa ex-kansanedustaja ja europarlamentaarikko Ulpu Iivarin kanssa. Hän täyttää pian 70. Iivari kertoi kyllästyneensä erityisesti nuoriin naispoliitikkoihin, jotka puhuvat vanhuksista ikään kuin he kaikki viruisivat likaisissa vaipoissa hoitolaitoksissa. Iivarin julkisista FB-postauksista käy selväksi, ettei hän kaipaa hyvää tarkoittavaa vanhussääliä tai alentuvaa holhousta. Toukokuussa Iivari kirjoitti näin: Vanhuksista huolestuneille tiedoksi: kaksi harmaatukkaista ladya söi klo 9 Strindbergin terassilla aamiaista ja joi häpeilemättömästi kuohuviiniä jollei peräti samppanjaa.
Kippis Ulpulle! Hän osoittaa, että vanhenemme jokainen omalla tavallamme. Minustakin tulee vain ikääntyneempi versio itsestäni. ■
Reetta Räty on helsinkiläinen toimittaja, joka Iggy Popin keikalla googlasi artistin iän. Seuraavassa numerossa Ruben Stiller.
