Image

Aikansa lauseita

Aikansa lauseita

Painavissa lauseissa kaikuu ajan henki, kirjoittaa Niklas Thesslund pääkirjoituksessaan.
Teksti Niklas Thesslund
Kuvat Juha Törmälä
Mainos

Tilanne on tuttu lähes mistä hyvänsä juhlista ja mistä ikävaiheesta tahansa. Paikalla on huoneellinen samanlaisessa elämäntilanteessa olevia nuoria aikuisia tai itseään vielä sellaisena pitäviä. Puhe on nopeaa pulputusta töistä, lomasuunnitelmista ja arkisista kuulumisista. Sitten aina jossain välissä, kun keskustelut ehtivät pidemmiksi ja vakavammiksi, joku pudottaa painavan lauseen, jossa kaikuu sukupolven, viiteryhmän ja sen ajan hetken käsitys maailmasta ja hyvästä elämästä. Lauseen, joka vielä sillä hetkellä on yhdessä toisteltu totuus ja tuntuu siksi tiivistävän paljon, mutta jonka myöhemmät ajat osoittavat vain aikakautensa tuotteeksi.

Opiskeluaikoina vuosituhannen taitteessa tuo lause koski tietenkin työelämähaaveita ja kuului näin: Sellainen työ, jossa saa matkustaa, olisi ihana. Se oli ajan hengen mukainen kimppu sanoja. EU:hun oli liitytty melko äskettäin ja Erasmus-vaihdoista oli tullut sellainen normi, jollaista myöhemmin voi helposti pitää sukupolvikokemuksena. Tuolla oli Eurooppa, ja se odotti meitä, sen kun vain buukkaisi lennot.

Moni saikin työn, jossa pääsi reissaamaan, mutta nyt he varsinkin tietävät, millaista matkatyön arki on. Tapaamisia lentokenttien neuvotteluhuoneissa, croissantteja ja kolmioleipiä ja pikaisia paluulentoja. Kun paljon työkseen matkustavalta kysyy vinkkejä mahdolliselle kaupunkilomalle, tämä osaa kertoa lentokentän rauhallisimmat kahvilat, latauspistokkeiden sijainnit ja wifi-verkon nimen, mutta sen suuremman paikallistuntemuksen kartuttamiseen ei nykymuotoisessa työelämässä juuri ole aikaa.

Nyt matkatyö on epäajanmukainen haave toisestakin syystä. Tiedämme vuotuisen hiilijalanjälkemme ja yhden etelänmatkan hiilidioksidipäästöt paremmin kuin ystäviemme puhelinnumerot. Matkatyöhön hinkuminen olisi kuin haluaisi savotalle sademetsään.

Kymmenisen vuotta sitten puhuimme juhlissa jo eri aiheista. Kävimme töissä ja maksoimme asuntolainoja. Lapsia oli lattialla, syntymäisillään tai suunnitelmissa. Ikäkausi oli eräänlainen nuoruuden ja aikuisuuden nivelkohta myös asumisen suhteen. Kantakaupunkikaksioihin mahtui kyllä vauvan kanssa, mutta koska vauvojen paras puoli on se, että ne kasvavat isommiksi lapsiksi, oli selvää, että lähitulevaisuudessa pitäisi löytää isompi asunto. Tuolloin juhlissa saattoi aina joskus kuulla lauseen, joka niin ikään tiivisti Nurmijärvi-ilmiön aikaista ajan henkeä. Se oli lause, joka tietenkin paljasti sanojansa muualta muuttaneeksi, mutta koska meitä täällä Helsingissä riittää, samat sanat kuuli usein. Näin aikuiselle Helsinki on kiva, mutta lapsia en täällä kasvattaisi.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin moista on helppo pitää älyttömänä, mutta yhtä lailla on helppo nähdä syyt sanojen takana. Lasten myötä kaupunki sekä tiivistyy että laajenee. Päiväkoti kiinnittää kotikulmille nopeammin kuin olisi osannut kuvitella, ja samalla kasvaa tuttujen kasvojen määrä naapurustossa. Lasten kasvaessa heitä taas joutuu usein viemään harrastuksiin kantakaupungin ulkopuolelle ja viimeistään silloin huomaa, että täällähän on rivitaloalueita vartin päässä keskustasta, tännehän mahtuisi trampoliini pihalle aivan kuten Tampereella tai Turussa.

Viimeksi istuimme iltaa pitkäaikaisella ystäväporukalla vappuna. Puhuimme tietenkin Hesarin vapun alla julkaisemista jutuista, joiden mukaan pääkaupungissa on nyt enemmän alle 15-vuotiaita kuin kertaakaan sitten vuoden 1974. Kun lasten määrä 90-luvulla kasvoi, kasvu tuli Itä-Helsingistä, mutta nyt ennen muuta kantakaupungin alueelta. Aihe oli kaikille läheinen, mutta suuria julistuksia ei kuultu. Perheistämme oli tullut esimerkkejä tilastojen kertomasta muutoksesta.

Siksi ruokahuoneessa kaikuikin lause, joka tiivisti myös nelikymppisyyttä samalla tavalla kuin haave matkatöistä tiivisti parikymppisyyttä Suomessa, joka oli juuri löytänyt Euroopan. Sitä luulee tekevänsä itsenäisiä valintoja, mutta onkin aivan täysin keskiarvo.

Lentämisestä ja elämästä kantakaupungissa kirjoittaa myös Reetta Räty kesäkuun Imagen esseessään Lentävä vegaani.

Julkaistu: 22.5.2018