Image

Aika, oleminen ja kaasupoljin

Aika, oleminen ja kaasupoljin

Los Angelesista syntyy hienoja elokuvia, koska L.A. on itse kuin elokuva, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Mainos

Matkustin Los Angelesiin ensimmäisen kerran marraskuussa 2003. Kun hieman pahanhajuinen taksi lähti LAX-lentokentältä kohti West Hollywoodia iltapäivän painostavassa, kosteassa kuumuudessa, koin erään suurimmista elämyksistäni. Rampin laskeutuessa taksin ikkunasta näki kauas. Se oli totta. Los Angeles oli totta. Elokuvien maailma oli totta. Edessäni oli hornankattilamainen laaksokaupunki, jonka yllä leijui savusumu.

Mikään paikka ei ole tuottanut sellaista euforiaa. Näin ympärilläni valtavan elokuvakulissin, lähes kokonaan yhteen kerrokseen rakennetun San Fernandon laakson. Olin yhtä lumoavan keinotekoisen maiseman kanssa.

Kirjauduin Gershwin-hotelliin Hollywood Boulevardille. Lyhyellä kävelyllä näin tärkeitä paikkoja. Tuossa on Mann’s Chinese Theatre ja asfaltissa sadat tähtien käsien painokuvat! Tuosta alkaa Mulholland Drive! Levy-yhtiö Capitolin sylinterinmuotoinen rakennus törrötti aivan kuten sadoissa elokuvissa. Hollywood-kyltti näkyi kaukana rinteessä.

Jo korttelin päässä turistikohteista kävelijää katsottiin autojen ikkunoista oudoksuen. Palasin puolirähjäiselle hotellille. Päiväunilta herättyäni Los Angelesin sinfonia oli muuttunut. Siitä oli tullut pahaenteinen. Olin halvan hotellin vanki. Ilman autoa en voisi poistua talosta. Tuijotin digitaalisen herätyskellon hitaasti vaihtuvia numeroita. Kaikki se, mitä päivällä rakastin, oli muuttunut ahdistavaksi.

Missä helvetissä olin? Ainakin irti ajasta ja paikasta. Tunsin olevani todella yksin. Sellaista enkelten kaupungissa on.

Los Angeles on täysin ainutlaatuinen kaupunki, koska San Fernandon laakso on oikeastaan valtava epäkaupunki. Jos haluaa tehdä eksistentialistisen elokuvan urbaaniympäristössä, kaikki muut miljööt kannattaisi unohtaa. Oleminen ei ole missään muualla niin selkeästi kysymys.

L.A. ei tunnu ihmisille tehdyltä. Se on tieverkko, jonka varsilla on rakennuksia, joihin voi mennä muttei piiloutua.

Tanskalaisohjaaja Nicolas Winding Refn on vanginnut tunteen täydellisesti elokuvaansa Drive, jossa on ulkoa katsoen pastissin elementit. Sen sydän sykkii kuitenkin ajattomasti.

Ryan Gosling näyttelee Miestä – kyllä, miestä vailla nimeä, eikä se ole postmoderni vitsi. Nimeä ei vain kerrota. Mies ajaa autoa, päivisin Hollywood-sijaisnäyttelijänä ja öisin rikollisten keikkakuskina, jolla on sääntönsä: tulette kyytiin, ajan teidät turvaan, saan rahat.

Miehestä kerrotaan hyvin vähän, mutta hänellä on kämppä, ja naapurissa asuu surumielinen yksinhuoltaja (Carey Mulligan). Naisen poikaystävä pääsee vankilasta ja on pulassa. Kun Nainen tarvitsee apua, vaikka rikolliselle poikaystävälleen, ei Mies voi olla toimimatta. Hän luulee itsestään liikoja, kuten Refnin tanskalaisten Pusher-elokuvien traagiset mutta kipeän todet päähenkilöt, mutta hän haluaa toimia.

Los Angelesissa ollaan joko rakennuksessa tai autossa. Hahmottomien etäisyyksien ja sokkelomaisten takakujien kaupungissa vain paras kuski voi todella olla. Neonvärisillä alkuteksteillä käynnistyvä Drive on tyylitelty ja väkivaltainen mutta niin riisuttu rikoselokuva, että sen yhteydessä voi teeskentelemättä puhua eksistentialismista ja Heideggeristä.

Los Angelesin idea on se, että se on tyhjä tausta, pelkkää epäinhimillistä tilaa. Siihen perustuvat kaikki parhaat L.A.-rikoselokuvat. Elokuvagenreistä toivottomin, film noir, syntyi 1940-luvulla siellä, koska turvattomampaa paikkaa ei ole. Ei ole sattumaa, että L.A. on myös viihdemaailman keskus, johon ihmiset ahtautuvat menestyksen toivossa. Se on kuilu vaakatasossa. Drive ei voisi sijoittua muualle. Siellä Mies etsii tekoa, jolla täyttäisi olemisensa mitättömyyden.

Film noirin jälkeen Los Angeles on ollut loistavien ja armottomimpien amerikkalaisten rikoselokuvien kehys: Tappajan jäljet, Chinatown, Elää ja kuolla L.A:ssa, Heat, L.A. Confidential, Collateral – väärä aika, väärä paikka.

Ne kaikki ovat kertomuksia täyttymyksen etsinnästä. Siksi Drivessä kuullaan ranskalaisen Kandinskyn ja kumppanien virheettömän välinpitämätöntä syntetisaattoripoppia. Los Angelesin huono ja hyvä puoli ovat yhtä. Se on liukuva pinta.

Drive ei ole vain täydellinen rikoselokuva, se on myös parhaita elokuvallisia kaupungin kuvauksia. Vaikken olisi astunut jalallani San Fernandon laaksoon, Driven nähtyäni tietäisin, missä taivas ja helvetti ovat symbioosissa.

Image 9/2011

Julkaistu: 18.11.2011