Elämän tanssi on odottamisen arvoinen, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Elämän tanssin alussa valkokankaalla nähdään itse ohjaaja. 85-vuotias ranskanchileläinen Alejandro Jodorowsky on alkemisti, joka puhuu tunteen palolla rahasta. Hän vertaa rahaa Kristukseen ja Buddhaan ja toteaa, että kuten veri, raha ylläpitää elämää ainoastaan, jos se virtaa.
Jodorowsky puhuu rahasta, koska hän ei ole päässyt elokuvantekoon yli 20 vuoteen, ja syy on ollut aina sama: raha. Hänen visionsa olivat suuria ja budjetit liian pieniä.
Kuten Elämän tanssin alkuminuutit osoittavat, Jodorowsky on lennokas filosofi. Ymmärrän hyvin, jos alkumonologi digitaalisesti kuvaan lisättyine kultakolikoineen polttaa katsojan päreet. Eihän tällaista ole totuttu elokuvateattereissa näkemään: vilpitöntä ja täysin anarkistista elokuvakerrontaa.
Elämän tanssi on vuoden viihdyttävimpiä elokuvia. En silti suosittele sitä niille, joita epäilyttää nuoruusmuistelo, jossa ohjaaja itse ilmestyy kohtauksessa sängyn alta kertomaan tarinan päähenkilölle eli itselleen lapsena, että sinä et tunne minua, enkä minä enää muista sinua.
”Kärsi nyt, koska kärsimyksesi kautta sinusta tulee minä”, vanha mies sanoo hymyhuulin nuorelle itselleen.
Ei tästä elokuva henkilökohtaisemmaksi muutu, ja jos ensivaikutelma on huono, ei kannata yrittää rakentaa kaveruussuhdetta Jodon kanssa.
Elämän tanssi on surrealistinen muisteluelokuva nuoruudesta 1930-luvulla. Ukrainanjuutalaisten juurtensa vuoksi nuori Alejandro on ulkopuolinen chileläisessä Tocopillan kylässä. Isä on Stalinia palvova kovanaamakommunisti. Äiti, joka halusi oopperalaulajaksi, ei puhu vaan laulaa kaikki repliikkinsä.
Poikaa näyttelee Jeremias Herskovits. Ankaraa isää esittää Brontis Jodorowsky, Alejandron poika. Äitinä tekee elokuvadebyyttinsä oopperalaulaja Pamela Flores.
Iäkäs pappa-Jodorowsky itse voi seikkailla kuvassa omana vanhana nykyajan itsenään, ja todellisuuden rajat paukkuvat suuntaan jos toiseen. Joukko ruton uhreja syö aasit mieheltä, joka yrittää tuoda heille ruokaa. Presidentin salamurhaa suunnitteleva isä päätyy fasistipresidentin parhaan hevosen hoitajaksi. Uskonnolliset rituaalit näyttäytyvät pelleilynä ja keimailuna kuoleman kanssa.
Tocopilla on kuin sirkus, mutta kyse ei ole Fellinin matkimisesta, vaan siitä, että näkökulma on lapsenomainen. Todellisuus on tanssi, jossa koreografioita on yhtä monta kuin tanssijoita. Menoa voi pilkata huumeiseksi, mutta mielikuvituksen symbolistinen ulospano ammentaa enemmän jungilaisuudesta kuin bongilaisuudesta.
Suomessa Jodorowskyn tuntevat kulttielokuvien harrastajat ja sarjakuvaväki. Elämän tanssi on ensimmäinen Jodo-leffa, joka ilmestyy meillä missään muodossa. 1970-luvun alun huuruiset El Topo ja The Holy Mountain sekä Santa Sangre (1989) olivat liian raakoja Suomen sensuurille. Niitä ei koskaan nähty videolla tai dvd:llä.
Jodorowskyn palettiin kuului aina teatraalinen väkivalta. Sitä riittää myös monissa hänen käsikirjoittamissaan sarjakuvissa. Tunnetuin on Incal, jonka elokuvaversiosta Drive-ohjaaja Nicolas Winding Refn on haaveillut.
Elämän tanssi tuntuu kaikkien keskeisten Jodorowsky-teosten sulatusuunilta, jossa eniten ehkä yllättää aiempaa hempeämpi ote. Toki tapahtumiin kuuluu nuoren miehen sietämättömiä nöyryytyksiä sekä kidutusjakso, kun isä jää diktaattorin kätyrien vangiksi, mutta aiheena on rakkaus ja itsensä hyväksyminen.
Kun eräs tuttuni katsoi Elämän tanssin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla, hän näki silkkaa Paulo Coelhoa. Tyrmistyin. Voiko sen tulkita niinkin? Toki kyse on sisäisestä sankaruudesta ja oman maailman valloittamisesta mielikuvituksen voimalla. Ensimmäisistä minuuteista alkaen elokuva on kuitenkin täynnä monisärmäistä huumoria ja oivallusta. Jodorowsky-maailma on täynnä groteskia, jonka olemassaolo tulee hyväksyä.
Jodorowsky on surrealisti, ei self-help-helppoheikki. Elokuvanteko terapiamuotona nähtävästi toimii silti: vaikka elokuvan lopun voi tulkita ohjaajan siirtymisenä varjoihin, aikoo hän tiettävästi kuvata seuraavan osan omaelämäkertaansa jo ensi kesänä. ■
