Kansalliset tunnuseliöt kertovat aina jotain maasta, jota edustamaan ne on valittu. Ahven on hillityn tyylikäs, sopeutuvainen ja käytännönläheinen – kuin tyypillinen suomalainen.
Todellinen syy ahvenen valitsemiseen Suomen kansalliskalaksi lienee silti se, että ahven on Suomen yleisin kala. Sen voi löytää lähes jokaisesta Suomen vesistöstä.
Vuonna 2015 ilmestyneessä suurteoksessa Suomen kalat (Nemo) kerrotaan, että ahven on todellinen moniosaaja, jokapaikanhöylä. Ahven voi sietää lyhytaikaisesti jopa 30 asteen lämpötiloja sekä elää happamissa ja vähähappisissa vesissä, joista useimmat muut kalat ovat hävinneet.
Olenkin pitkään ihmetellyt, miksi Suomen järvissä sukeltaessani näen yleensä pelkästään ahvenia enkä juuri muita kaloja. Selitys on yksinkertaisesti se, että ahven on Suomessa niin yleinen ja pärjää sielläkin, missä useimmat muut eväkkäät eivät tule toimeen.
Ahven elää lähes kaikkialla Suomessa – laji puuttuu ainoastaan tunturiylängöiltä, esimerkiksi Kilpisjärvestä ja sen lähivesistöistä. Ahven on sisävesien laji. Vähäsuolaisessa Itämeressäkin se voisi elää, jos veden kylmyys ei olisi rajoitteena.
Kalojen muodot ovat syntyneet niiden sopeutuessa erilaisiin elinympäristöihin ja oloihin. Esimerkiksi pitkulainen hauki pystyy pyrähtämään nopeasti saaliin perään, kun made ja kampela ovat pohjavesien lättänöitä laahustajia.
Ahven on ulkomuodoltaan kalan prototyyppi: kauniin sopusuhtainen, ja sen suomuissa sekä evissä on hienoja värejä. Yleispätevä ulkomuoto kertoo, ettei ahven ole erikoistunut tiettyyn ympäristöön tai elintapaan, vaan se on perisuomalainen kala.
Ahven pystyy kilpailemaan menestyksekkäästi ravinnosta ja elintilasta lähes kaikkien suomalaisten kalalajien kanssa. Se kykenee toimimaan jopa kohtalaisen nopeasti virtaavassa vedessä, vaikka ei varsinainen virtavesien kala olekaan.
Ahven ilahduttaa uimareita uteliaisuudellaan. Usein ollessani sukeltelemassa lammessa jalkani pölläyttävät veteen pohjan liejua, ja ahvenien parvi ilmestyy ympärilleni kiertelemään kuin tyhjästä.
Seuralliset kansalliskalat saattavat jopa tulla näykkimään jalkojani – maailmallahan sellaisesta hoidosta jopa maksetaan!
Ahven on tavoitelluimpia saaliskaloja, ja sen voi narrata monenlaisilla pyydyksillä.
Ahven ei ruokapöydässään turhia nirsoile, vaan vetelee kitusiinsa kaikenlaista eläinravintoa, kuten planktonia, pieniä pohjaeläimiä ja pikkukaloja. Onkija tai pilkkijä pystyykin narraamaan ahvenia monenlaisilla syöteillä.
Pikkuisina ahvenet mättävät pääasiassa eläinplanktonia, mutta iän ja kokemuksen karttuessa raitakyljistä sukeutuu aitoja petoja.
Moniin saaliskaloihinsa verrattuna ahven on kuitenkin melko hidasliikkeinen, esimerkiksi salakat ja muikut jättävät usein ahvenen katselemaan niiden pyrstöeviä.
Tehokkaimmillaan ahven on iskiessään saaliskalojen parveen isomman porukan voimin. Ahvenparven hyökkäys saa pikkukalat pakokauhuun, jolloin ne säntäilevät päättömästi ympäriinsä, ja ahvenet pääsevät napsimaan napansa täyteen.
Ahven kuuluu suureen ahvenkalojen lahkoon, jossa on maailmanlaajuisesti yli 9 000 lajia. Ahvenkalojen koko vaihtelee yhdestä senttimetristä neljään metriin, paino vajaasta grammasta noin 800 kiloon.
Ahvenen lähisukulaisia Suomessa ovat kuha ja kiiski. Kuhan tieteellinen nimi lucioperca ja englanninkielinen nimi pike-perch tarkoittavat haukiahventa: kuha on ahventen heimon suurikokoisin laji, mutta vihertävän harmaan värityksensä ja ammottavan, hampaita täynnä olevan suunsa puolesta se tuo mieleen hauen.
Kuten ahvenella, kuhalla selkäevän etumaiset ruodot ovat piikkiruotoja. Kuhakin on arvostettu, tavoiteltu saaliskala.
Myös ahvenen pikkuserkku kiiski on Suomen yleisimpiä kaloja, ja piikkiruotoisen selkäevänsä sekä tukevan ja tylppäkuonoisen olemuksensa vuoksi se on kuin terhakka miniahven. Ahvenesta ja kuhasta poiketen kiiski ei ole kalastajien suosiossa.
Uteliaiden kansalliskalojen parvi lipuu metsälammen pohjalla Vihdissä.
Ahvenen liha on maukasta, ja siitä saa valmistettua monta herkkua keitoista grillifileisiin.
Suomen yleisin kala on tärkein saaliskala: jopa kolmannes vapaa-ajankalastajien saaliista saattaa olla ahventa.
Ahvenia on helppo narrata monenlaisilla pyydyksillä: niitä pyydetään pilkkimällä ja onkimalla sekä verkoilla ja katiskalla.
Onkinaiset ja -miehet tietävät, että ahvenilla on aamiais- ja päivällisaikansa. Kesän valoisana aikana syöminen on vilkkaimmillaan illan ja aamun tunteina, kun syyskuusta loppusyksyyn kalat saattavat tulla ruokailemaan myös keskipäivällä.
Ihmisen, kalojen ja muiden eläinten koko riippuu perintötekijöistä, mutta myös ravinnosta ja ympäristöstä. Pienissä metsälammissa, joissa ravintoa on niukasti, ahvenet kasvavat korkeintaan 15 senttimetrin pituisiksi, vaikka saattavat elää jopa parikymmentä vuotta.
Hyvissä olosuhteissa ahven voi venähtää lähes puolen metrin pituiseksi ja peräti 2–3 kilon painoiseksi.
Tällaisia vaikuttavia kyrmyniskoja olen nähnyt sukeltaessani rauhoitetussa, kirkasvetisessä Hämeenlinnan Ahvenistonjärvessä. Paikan nimi ei aiheuta pettymystä! ●
Teksti ja kuvat Juho Rahkonen
