Eeva

ADHD selitti Jutta Peltonen-Hannuksen vaikeudet: ”Olen tottunut elämään ajatuksia kuhisevan pääni kanssa”


Kun Jutta Peltonen-Hannus sai aikuisena tietää diagnoosinsa, hankaluudet koulussa ja työelämässä saivat vihdoin selityksen. Nyt ADHD on hänelle voimavara.
Kuvat Juha Juntto

"Käytöshäiriöinen apina. Se on inhottavin tapa ajatella ihmisestä, jolla on ADHD", kertoo Jutta Peltonen-Hannus. Yleistä on myös kuvailla jotakuta alentuvaan sävyyn ”sellaiseksi ADHD:ksi”. Silloin sanojan mielestä ihminen ei ole oikein tehtäviensä tasalla eikä tätä tarvitse ottaa tosissaan.

Jutta, 41, tietää, mistä puhuu. Hän sai kolmikymppisenä tietää, että hänellä on ADHD, eli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö, jonka oireisiin kuuluvat muun muassa impulsiivisuus ja ylivilkkaus.

Nykyään se todetaan usein jo lapsena.

Jutta oli miettinyt, miksi hänen oli ylivoimaista keskittyä asioihin, miksi koulussa oli vaikeaa ja miksi työpaikat ja kodit vaihtuivat tiuhaan. Diagnoosin saatuaan hän oli helpottunut, mutta ymmärrys oireyhtymän yksilöllisestä luonteesta lisääntyi vasta vähitellen.

Lapsena ajatukset sinkoilivat

Lapsena Jutta oli hiljainen ja ujo, mutta mielessä ajatukset sinkoilivat. Alakoulussa hän huomasi pian, ettei ymmärrä opetusta.

”Kuuntelin opettajaa hetken, mutta sitten en enää pystynyt keskittymään. Sen sijaan kiinnitin huomioni luokan ääniin ja hajuihin tai vaivuin vain omiin ajatuksiini.”

Keskittymisvaikeuksien vuoksi hän ei pysynyt kärryillä opetuksessa, eikä malttanut tehdä läksyjä tai lukea kokeisiin. Koulunkäynti tuntui hyvin vaikealta, ja Jutta ajatteli olevansa tyhmä.

ADHD:n oireisiin kuuluu motorinen levottomuus: alakoulussa Jutta nyrhi kumeja tai söi paidankaulustaan. Kerran opettaja nosti Jutan pureskeleman lyijykynän ilmaan ja esitteli sitä inhoten luokalle.

”Opettajani teki minusta huonon esimerkin muille. Se pureutui mieleeni. Suhtauduin lapsena kouluun nuivasti, oikeastaan inhosin sitä. Onneksi minulla oli ystäviä.”

Yläkoulussa vaatimukset nousivat entisestään ja Jutta oli pulassa.

”Ajattelin, että ’tyhmyyteni’ ei paljastu, jos alan häiritä tuntia.”

Jutta saattoi matkia opettajan sanomisia tai liioitella ilmeitä ja eleitä. Monesti hänet poistettiin luokasta käytävään.

Opettajien mielestä tyttö oli laiska ja välinpitämätön. Jutta kyllä välitti ja oli huolissaan tulevaisuudestaan. Hän pelkäsi, ettei koskaan saisi töitä.

Kun opettajilla oli aikaa neuvoa Juttaa henkilökohtaisesti, hän oppi parhaiten. ADHD:tä ei vielä tuolloin osattu tunnistaa, joten Jutta ei saanut tarvitsemaansa tukea.

Joissakin oppiaineissa Jutta pärjäsi hyvin, kuten ainekirjoituksessa yläkoulussa. Hän uskalsi tuoda ajatuksiaan esiin kirjoittamalla ja sai opettajaltaan hyvää palautetta. Se kannusti kirjoittamaan lisää.

”Opettajan kiitokset tuntuivat ihmeelliseltä. Aiemmin en ollut saanut koulussa myönteistä palautetta koskaan.”

Jutan vanhemmat suhtautuivat kouluvaikeuksiin ymmärtäväisesti.

”Äiti ei saanut tietää kaikesta, mutta hän korosti minulle aina, että en ole tyhmä. Jos ahkeroisin, pärjäisin. Hänkin ajatteli tuolloin, että kyse oli viitseliäisyydestä.”

Rankka teini-ikä

Teini-ikäisenä Jutta otti voimakkaasti yhteen äitinsä kanssa.

”Hoitamattomat oireet ja murrosikä eivät olleet lempein yhdistelmä: sain raivokohtauksia ja olin äidilleni todella kamala. Selvisimme kuitenkin hyvin, eikä äiti koskaan menettänyt toivoaan.”

Peruskoulusta päästyään Jutta haki monta kertaa opiskelemaan, mutta opinnot jäivät aina kesken. Myös työvoimatoimiston koulutukset jäivät usein puolitiehen.

Työpaikkaa Jutta vaihtoi tiuhaan. Hän teki kuitenkin työnsä hyvin ja sai kehuja ahkeruudestaan.

Muitakin elämänsä ratkaisuja Jutta teki päähänpistosta. Hän saattoi muuttaa monta kertaa vuodessa huvin vuoksi. Jos hän sattui kävelyllä kivalle alueelle, hän alkoi etsiä sieltä asuntoa.

Jatkuvien muutosten hakeminen ei tuottanut Jutalle stressiä vaan tuntui mukavalta.

”Kaipasin muutosten tuomaa uutuuden viehätystä ja jäin niihin koukkuun.”

Impulsiivisuus näkyi myös ihmissuhteiden solmimisessa. Jutta on saanut ystäviä ja löytänyt kumppanin helposti, vaikka ei ole heitä erityisesti etsinyt.

Myös vanhemmuus on aina tuntunut hänestä mukavalta, sillä lapsia hoitaessa tilanteet muuttuvat nopeasti. Jutalle sellainen sopii hyvin.

Kun hänen kolme lastaan olivat pieniä, Jutta ei ollut kotona viihtyvä äiti.

”Kapinoin kotona oleskelun yksitoikkoisuutta vastaan, tulin siitä tylsyydestä vihaiseksi. Lähdin mieluummin lasten kanssa ulos tai kaupungille tai vaihdoin maisemaa ja ajoin lähikaupunkeihin. Lapsi voi nukkua päiväunet autossakin.”

Vihdoin diagnoosi

Jutan ADHD diagnosoitiin vuonna 2009. Työvoimatoimiston virkailija ihmetteli kesken jääneitä koulutuksia ja töitä. Hän kysyi Jutalta, mistä kaikki johtui.

”Vitsailin, että jos päätäni tutkittaisiin, sieltä voisi löytyä jotain vikaa.”

Jutta lähetettiin kuntoutusneuvojalle, joka lähetti hänet ammatinvalintapsykologille. Sitten vuorossa olivat neuropsykologiset testit ja useita käyntejä erikoislääkärillä.

”Minulla on diagnostiikan mittareilla täyden kympin häiriö. Se oli eka kymppi, jonka olen saanut”, hän nauraa.

Jutta sai reseptin kouraansa ja ohjeen hakeutua psykoterapiaan. Hänelle ei selitetty, mitä terapiassa olisi pitänyt käsitellä. Hänelle ei edes selitetty, mitä ADHD tarkoittaa tai sitä, että oireet eivät olleet hänen syytään.

”Luulin, että ADHD on sama kuin käytöshäiriö. Olin silti helpottunut, että sain tietää, mikä minua oli vaivannut kaikki vuodet. Otin itse selvää, mistä häiriössä on kyse.”

Silti sopeutuminen kesti kauan.

”Mietin usein, mitkä piirteet ovat oikeasti minua, mitkä oireyhtymän tuottamaa.”

Lääkkeitä hän käytti hetken.

”Jos on tottunut siihen, että työpöytä on epäjärjestyksessä, on kauheaa, jos joku yhtäkkiä puhdistaa sen. Yhtäkkiä ei enää löydä mitään. Lääkkeet toimivat, mieleni tyyntyi ja tulin entistä harkitsevaisemmaksi, mutta pääni tuntui vieraalta. Se oli hirveä tunne.”

Jutta Peltonen-Hannus on onnellinen, ettei hänen lapsillaan ole häiriötä. Se tekee lasten opiskelusta helpompaa kuin se oli hänelle itselleen.

Elämä oikeilla raiteilla

Lähihoitajaopintojen aikana Jutta mietti syvällisesti elämänsä etappeja ja sitä, mikä kasvuiässä meni pieleen. Ensimmäistä kertaa hän myös innostui opiskelusta ja luki kaiken mahdollisen neuropsykologisista häiriöistä. Se oli silmiä avaavaa.

Lähihoitajan opinnot olivat ensimmäiset, jotka Jutta suoritti loppuun.

”Joskus harmittaa, kuinka paljon aikaa meni hukkaan ennen kuin sain diagnoosin, mutta olen iloinen, että elämäni meni näin. Olen kiitollinen tyhmistäkin teoistani, koska niiden avulla ymmärrän muita paremmin.”

Työssään varhaiskasvatuksen lähihoitajana ja neuropsykiatrisena valmentajana Jutta osaa auttaa vilkkaita ja neuropsykologisia haasteita kohtaavia lapsia. Näiden vanhemmat ovat kiittäneet Juttaa.

”Minulla on kotikenttäetu, sillä ymmärrän ja osaan auttaa heitä paremmin kuin useimmat työkaverini.”

Toistensa vastakohtia

Nykyisen miehensä Daniel Hannuksen kanssa Jutta on ollut kolmetoista vuotta. Heillä on yksi yhteinen lapsi.

Pariskunta tapasi, kun Jutta työskenteli ravintolassa. Mies sanoi aina vain ”kahvi”, ei koskaan mitään muuta. Puheliasta Juttaa vaitonaisuus harmitti mutta silti mies kiinnosti. Kun he tapasivat vapaa-ajalla, ihastuminen oli molemminpuolista.

Jutta ja Daniel olivat toistensa vastakohtia: Jutta oli kahden lapsen äiti, joka rakasti vauhtia ja muutoksia. Mies asui mökillä kissansa kanssa ja rakasti omaa tilaa ja rauhaa.

”Kun muutin lasteni kanssa hänen luokseen, muutokset hänenkin elämässään alkoivat pikavauhtia”, Jutta hymyilee.

Syrjässä maalla asuminen ei sopinut Jutalle. Perhe muutti kolmen vuoden aikana peräti viisi kertaa.

”Minun oli vaikea asettua aloilleni, ja tunne oli todella epämukava. Daniel huomasi mielialastani, että minulla ei ollut hyvä olla. Sitten muutimme.”

Diagnoosin jälkeen Daniel hyväksyi Jutan sellaisena kuin tämä oli, mutta Jutta arasteli kertoa asiasta esimerkiksi sukulaisille.

”Mieheni perheessä on kuljettu tasaista polkua, kun taas meidän perheessämme on leiskuttu. Temperamenttierot ovat valtavat.”

Jutasta tuntuu, kuin hän kaahaisi ohituskaistaa, kun hänen miehensä perhe tulee mopoautolla perässä.

”Joskus se tuntuu vaikealta, mutta kyllä yhteiselämä kuitenkin toimii”, Jutta sanoo ja hymyilee.

Kun Jutta kertoi oireyhtymästään, ihmiset suhtautuivat uutiseen vaihtelevasti. Jotkut sanoivat hyväntahtoisesti, että ”se ei ollut uutinen”. Jotkut hämmästelivät, voiko aikuisellakin olla ADHD.

”Joistakin tämä on taas uusi vaihe tai päähänpisto. Toiset ihmettelivät, mitä aikuinen diagnoosilla tekee. He eivät ymmärtäneet, miksi asia oli minulle tärkeä.”

Myöskään työelämässä häiriötä ei tunneta tarpeeksi hyvin.

”Häiriöön liitetyt ominaisuudet, kuten joustavuus, muutosmyönteisyys, idearikkaus ja nopeus, ovat itse asiassa arvostettuja työelämässä. Kun kerron työnantajalle näistä piirteistäni, saan työpaikan. Olen myös kokeillut kertoa häiriöstä työhaastattelussa. Silloin en saanut paikkaa.”

Ennakkoluulot eivät Juttaa hetkauta. Nuorempana hän joutui selvittelemään usein riitoja ja hankalia tilanteita oireidensa vuoksi. Kokemukset ovat parkkiinnuttaneet hänet.

”Ennen jäin rypemään epäonnistumisissa, nyt en enää anna niille valtaa. Tärkeintä on, että läheiseni hyväksyvät minut.”

Vaikka Jutta arvostaa luonteenpiirteitään, hän on onnellinen, etteivät hänen lapsensa ole perineet häiriötä. Jutta tunnistaa heissä kuitenkin joitakin ADHD:n hyviä piirteitä.

”Se näkyy ajatuksen nopeassa juoksussa, energisyydessä, avoimuudessa ja puheliaisuudessa.”

ADHD on voimavara

Jutan elämä olisi yhä kaoottista, ellei hän tietäisi, mistä on kyse.

”Kun tunnen oireeni, voin voittaa häiriöön liittyviä vaikeuksia. Elämäni on paljon parempaa nyt. Olen varma, että ADHD on minulle voimavara.”

Jutta on tietoisesti opetellut malttia. Jos hän huomaa ”haahuilevansa” jonkin uuden asian perään, hän antaa ajatusten kypsyä. Hän myös ennakoi arkisia tapahtumia koko ajan. Siten keskittyminen olennaisiin asioihin helpottuu, eikä mitään tärkeää pääse unohtumaan – ainakaan usein.

Tärkeää on myös tunnistaa oma vireystila. Kun se on korkea, asiat sujuvat. Kun se on matala, keskittyminen vaikeutuu.

”Äksyilin, kun odotin itseltäni liikaa. Nyt olen itselleni lempeämpi. Jos jokin asia ei onnistu, se ei haittaa. Yritän uudelleen.”

Jutta ei ole enää yhtä äkkipikainen eikä näytä tunteitaan yhtä vuolaasti kuin ennen.

Jutan mukaan suhde ”lehmänhermoisen” miehen kanssa on muuttanut molempia myönteisesti. Jutta on oivaltanut, että rauhallinen ihminen ei ole tylsä.

”Mieheni kautta opin nauttimaan elämän rauhallisista hetkistä. Nykyään pidän erityisesti metsäretkistä. Siellä kuhiseva mieleni rentoutuu.” ●

Juttu on julkaistu Eevassa 1/2019.

Julkaistu: 22.9.2019