Image

Aarrejahdissa lähetystorilla | Onko M83 pettänyt kuulijansa vai ei, kysyy Samuli Knuuti



Aarrejahdissa lähetystorilla | Onko M83 pettänyt kuulijansa vai ei, kysyy Samuli Knuuti

Kolumni | Onko M83 pettänyt kuulijansa vai ei, kysyy Samuli Knuuti.
Teksti Samuli Knuuti

On jotenkin lohdullinen ajatus, että ranskalainen pettää. Sillä ehkä camembertilla täytettyä patonkia lukuun ottamatta mikään ei tunnu niin ranskalaiselta kuin aviorikos.

Ei siis ihme, että uudella levyllään myös M83 tuntuu olevan uskoton kuulijoilleen.

Kaikista ympärillä pyörivistä muusikoista huolimatta M83 on jo yli kymmenen vuotta ollut käytännössä yhtä kuin Anthony Gonzalez, elektroninen muusikko, jonka vaikutusta nykyrockiin on mahdoton yliarvioida. Varhaisilla albumeillaan, kuten Dead Cities, Red Seas & Lost Ghosts (2003) ja Before The Dawn Heals Us (2005), M83 loi soundiksi valtavan, monoliittisen, synteettisen seinän, joka kuulosti migreeniltä, joka on juuri saamaisillaan orgasmin.

Albumit toivat M83:lle lämmittelypestin Depeche Moden maailmankiertueella, mikä sai Gonzalezin innostumaan perinteisen poplaulun mahdollisuuksista. Albumeilla Saturdays = Youth (2008) ja Hurry Up, We’re Dreaming (2011) maksimalistinen äänivalli olikin yhdistetty komeisiin popsävellyksiin ja vieraileviin laulajiin.

Jokaisen tällaisen ekstaasikylläisen albumin jälkeen onkin tehnyt mieli Jean Baudrillardia siteeraten kysyä: voi Anthony, mitä aiot tehdä orgioiden jälkeen?

Vastaus on Junk, joka on hyvin hämmentävä – ja hyvin ranskalainen – albumi, elokuvaprojektien jälkeen ensimmäinen tyylipuhdas M83-kiekko neljään ja puoleen vuoteen. Ja jo alusta saakka on selvää, että tällä kertaa Gonzalezin missiona on kummastuttaa. Jo avaussingle (sekä avausraita) Do It, Try It kuulostaa enemmän vuosimallin 2001 Daft Punkilta kuin M83:lta itseltään.

Eikä liki tunnin mittainen albumi hakeudu tutuille laduille jatkossakaan. Gonzalez on haastatteluissa ilmaissut albumin esikuviksi Punky Brewsterin ja Who’s the Bossin kaltaiset amerikkalaissarjat, jotka ovat eurooppalaisille hyvin tuntemattomia vertailukohtia. Saturdays = Youth -albumin taustalla kuitenkin väijyivät John Hughesin 1980-lukulaiset esikaupunkiteinidraamat, Pretty in Pink ja Vaihdetaan vapaalle, Ferris.

Toki ranskalainen taide on usein ollut kiinnostavinta silloin, kun se on jäljitellyt anglosaksista populaarikulttuuria. François Truffaut palvoi Hollywoodia, ja Luc Bessonin parhaat työt olivat gallialaisia yrityksiä toisintaa amerikkalaista toimintaelokuvaa; Michel Houellebecq taas on tehnyt parhaansa kanavoidakseen JG Ballardia.

Junkilla Gonzalez kuitenkin paikoin sortuu jäljittelemään jäljittelijöitä: Moon Crystal on nimeään myöten niin Airia vuosimallia 1998, että se häiritsisi, jos ei muistaisi, ettei Air itse ole osannut tai viitsinyt kuulostaa tältä enää tällä vuosituhannella – tämä on musiikkia maailman ylellisimpään hissiin.

Halki 55 minuutin kestonsa Junk värähtelee pastissin ja ilmestyksen, inspiraation ja imitaation välillä. Go! ja Susanne Sundførin laulama For the Kids sisältävät enemmän saksofoneja kuin tähän maailmanaikaan luulisi olevan enää laillista puhallinkauppojen ja trooppisten risteilyjen ulkopuolella. Bibi the Dog ja Atlantique Sud osoittavat, miten kiehtova ase popmusiikissa liian vähän käytetty ranskan kieli voi olla – siitäkin huolimatta, että Gonzalezin tuntien tekstit saattavat olla suoraan muropaketin takakannesta.

Gonzalezin itsensä laulama Solitude on suuri hölmö M83-balladi, mitä ei ihan heti tajua, koska siitä on karsittu kaikki yhtyeelle ennen ominainen euforinen hysteria. Ja kaiken päättää Sunday Night 1987, kappale, joka kuulostaa siltä kuin vastaleikattu nurmikko ja autovaha tuoksuvat, silloin kun makaa kesäpäivänä sadettajan varjossa ja haaveilee lauantai-illan luokkabileissä varastetusta suudelmasta.

Ennen Anthony Gonzalez teki musiikkia, joka tuntui soundtrackilta niille hetkille, kun oli niin vauhkoontunut onnellisuudesta, ettei kestänyt aloillaan. Kesäinen, letkeä ja salakavalan kiehtova Junk on toista maata: se etsii kauneutta rennosta aulamusiikista, yrittää hyvyydellä ja kiltteydellä häivyttää etäisyyden asioista, joita usein pidetään aikansa eläneinä. Onnistuuko albumi siinä? Vaikea sanoa. Mutta roskaa se ei ainakaan ole. ■

Julkaistu: 29.4.2016