Presidentti on valittu niin vankalla äänivyöryllä, ettei siinä ole mitään jossittelun varaa. Molempien ehdokkaiden taustajoukkoja on arvosteltu vaalikampanjan aikaisista ylilyönneistä. Ylivoimaisesti häkellyttävin ”kunnianosoitus” saatiin silti vasta tuloksen ratkettua.

Sauli Niinistön kunniaksi kirjoitettu Kuuden vuoden kuuliaisuus epäilyttää jo nimensä puolesta. Kuuliaisuus? Siis mitä? Kansan vai Saulin? Kappaleessa suuret haasteet vain odottavat ratkaisuaan, Väinämöisen jalanjäljissä kuljetaan, vaimoakin muistetaan ja Saulille toivotetaan hyviä linnaöitä. Että näin.

Onko joku käskenyt, että presidentin – edes aikanaan Kekkosen – eteen pitää julkisesti kierähtää tassut pystyssä? Tokkopa Niinistökään kaipaa, että häneen pitää suhtautua kuin Kim Jong-uniin. Mistä siis moinen musiikin muotoon nolosti naamioitu alamaisuus ja lipominen? Eikö kappaleen sanoittaja usko, että Mäntyniemessä on riittävästi Lambia?

Kuuden vuoden kuuliaisuus – jonka musiikista itsestään ei voi edes suuttua; kuka vaivautuu ärjymään tapetille? – on omalla karulla tavallaan kulttiklassikko jo syntyessään. Biisistä vastuussa olevat Maki, Kurre ja Sana ovat antaneet kiltisti Niinistölle tassua, mutta on vaikea nähdä, miten uusi presidentti hyötyy nöyristelystä, josta tulee mieleen syntymäsokeiden taistolaisten syyntakeettomat ylistykset Neuvostoliiton suuntaan 60–70-luvuilla.

Myötähävettää. Ihan jo presidentinkin puolesta.