Haullasi “” ei löytynyt yhtään osumaa

Tarkista hakusi ja poista mahdollisia rajausehtoja

Image

80-luvun lapset

80-luvun lapset

Tommi Liimatan lapsuuskuvauksessa on kaikki, kirjoittaa Juha Itkonen.
Teksti Juha Itkonen

Tommi Liimatan lapsuuskuvauksessa on kaikki, kirjoittaa Juha Itkonen.

Kolmikymppisenä ajattelin, että lapsuudesta kirjoittaminen on vanhojen ihmisten hommaa. Nuoruus oli käypää materiaalia jo silloin, mutta lapsuus elämänvaihe, johon uppouduttiin suurin piirtein Bo Carpelanin ikäisinä, sitten kun etäisyys tapahtumiin oli kasvanut riittäväksi.

Carpelanin palkitut lapsuusromaanit eivät olleet minun kirjojani. Niitä lukiessani minusta tuntui aina siltä, että Carpelan kirjoitti ensisijaisesti omalle sukupolvelleen; ihmisille, jotka jakoivat hänen kanssaan saman kauan sitten kadonneen maiseman. Siihen perustui käsitykseni mukaan myös kirjojen suosio. Vanhukset halusivat lapsuutensa takaisin.

Nyt, kohta nelikymppisenä, luen sitten romaania omasta lapsuudestani. Rakastan sitä. Se on aivan mahtavaa. Kaikki on paikallaan, tarttumapintaa kuin kaksipuolisessa teipissä, ja minä olen siinä kiinni, 80-luvulla jälleen; laskettelen hopeanharmaalla Tunturillani Puutteenpolkua alas Poltinahon Ärrälle ostamaan Mac-mehujäätä tänä kuumana kesäloman päivänä, jolloin muuta ei oikeastaan olekaan kuin aikaa, aamusta iltaan pieni arkinen ikuisuus.

Jeppis, Tommi Liimatan kuvaus lapsuutensa Pietarsaaresta, alkaa pikku Tommin ensimmäisestä koulupäivästä elokuussa 1983. Kun se viisisataa sivua myöhemmin turhan varhain päättyy, hiukan isommaksi kasvanut Tommi saa neljännen luokan päästötodistuksen ja Commodore 64 -tietokoneen.

Siinä välissä onkin sitten oikeastaan kaikki. Kiss, W.A.S.P. ja Twisted Sister, kaksipesäiset mankat ja TDK:n AD-kasetit, Suosikin kultaturbonumerot ja tuplajättijulisteet. Kiinarit ja papatit, merkkarit ja Gilda-pikarit, puolukka-kaalisalaatit ja lihaperunasoselaatikot; Ritari Ässä, Hittimittari, ydinsodan pelko ja Tšernobyl. Liimatan musiikillis-kirjallista tuotantoa edes jollain tavoin tuntevat tietävät hänen omalaatuisen, mikroskooppisen pieniin yksityiskohtiin tarttuvan mielenlaatunsa, joka tässä muistelemisen työssä pääsee todella oikeuksiinsa.

Rekvisiitta on kuitenkin vain rekvisiittaa, sille tasolle romaani ei onneksi jää. Tuttuja ovat myös lapsuuden kokemukset, joista yllättävän monet ovat kipeitä. Tommi hajottaa omat pikkuautonsa. Tommi kiusaa pienempiään. Tommi syö itsensä irtokarkeista kipeäksi. Tommi häpeää isänsä Talbotia. Tommi pettää vanhempiensa luottamuksen. Lapsuushan ei suinkaan ole pelkää leikkiä, se on myös syvää epätietoisuutta – maailma on niin tavattoman kiehtova juuri sen takia, että siitä ymmärtää niin vähän.

Liimatan tapa kirjoittaa tästä omituisesta tilasta on yksinkertaisuudessaan nerokas. Kirjailija palaa lapsuuteensa ilman mitään kirjallista poseerausta, minä-muodossa ja imperfektissä, solahtaa oman varhaisen aihionsa ajatuksiin ihailtavan luontevasti ja niitä myöhemmän viisauden turvin uudelleen arvottamatta.

Jos on sattunut lukemaan Knausgårdia (niin kuin vuonna 2014 suurin piirtein kaikki kirjallisuutta aktiivisesti seuraavat ovat), Jeppis tuo mieleen Taisteluni-sarjan, etenkin sen lapsuuteen keskittyvän kolmososan. Yhtäläisyyksiä merkittävämpiä ovat silti erot.

Ensinnäkin puuttuu suunnaton kunnianhimo. Liimatta kirjoittaa todella hyvin mutta selvästi Knausgårdia rennommin, eksistentialistisista pohdiskeluista ja väliesseistä pidättäytyen. Puuttuu myös kiukku ja katkeruus, Knausgårdin jättiläisprojektin polttoaine. Siinä missä pieni Karl Ove tavoittelee arvaamattoman isänsä hyväksyntää, saa pieni Tommi nauttia molempien vanhempiensa varauksettomasta rakkaudesta. Sekä isä että äiti ovat Jeppiksessä välillä hauskoja, välillä ärtyisiä, silti turvallisia – juuri sellaisia kuin vanhempien toivoisi olevan ja jollaisina onnekseni omat vanhempani muistan.

Nämä molemmat, suurin piirtein ikäiseni miehet joka tapauksessa muistelevat jo oman elämänsä alkua. Knausgård vähän päälle nelikymppisenä, Liimatta vieläkin nuorempana. Nautin lähelle tulevista muistoista mutta jonkinlainen syyllisyys jää kaihertamaan mieltä. Ollaanko todella jo siinä pisteessä, että oma sukupolveni muistelee lapsuuttaan? Mitä me muistelemme sitten kun olemme kahdeksankymppisiä, oikeasti vanhoja. ■

Julkaistu: 27.11.2014