Apu

103-vuotias Hilkka on julkaissut neljä kirjaa yli satavuotiaana – Hän nousee 63 porrasta kotiin, maalaa ja tekee käsitöitä: ”Tuntuu, ettei päivä riitä, kun on niin paljon hommaa”

103-vuotias Hilkka on julkaissut neljä kirjaa yli satavuotiaana – Hän nousee 63 porrasta kotiin, maalaa ja tekee käsitöitä: ”Tuntuu, ettei päivä riitä, kun on niin paljon hommaa”
Hilkka Karvonen syntyi ennen Suomen itsenäistymistä, sairasti lapsena vakavan keuhkokuumeen ja menetti nuorena miehensä. Kovat kokemukset eivät ole sammuttaneet 103-vuotiaan elämänjanoa. Toiveuusinta.
Julkaistu: 10.10.2020

Hilkka Karvosen kotiin on 63 porrasta, ja varhaiskeski-ikäistä toimittajaa hengästyttää. Karvosen mielestä juuri se on hyväksi. Hän on 103-vuotias ja kulkee portaat alas ja ylös joka päivä.

– On tärkeää, että on liikuntaa. Se on ollut ohjelmassa monta vuotta, kertoo Hilkka. Hän asuu Varkauden keskustan kerrostalon neljännessä kerroksessa yhdessä miehensä Lauri Karvosen kanssa.

Henkisesti hän on yhtä vireä – ja mutkaton. Hän toivoo itse, että tässä jutussa häntä puhuteltaisiin ihan vain Hilkkana.

Elämässä ei oikein tunnu olevan muuta pulmaa kuin ajan puute.

– Minusta tuntuu, ettei päivä riitä, kun on niin paljon hommaa. Pitäisi kirjoittaa, maalata ja tehdä käsitöitä, neljä kirjaa omakustanteena yli satavuotiaana julkaissut Hilkka listaa.

Hilkka osaa arvostaa sitä, että viimein on aikaa ja välineitä tehdä asioita. Jo lapsena hän tunsi tarvetta kirjoittaa, mutta pienessä torpassa Itä-Savon Heinävedellä ei ollut paperia eikä aina kynääkään. Niistä lähtökohdista alkoi pitkä elämä, jonka varrella on välillä ollut niin kovaa, ettei omille harrastuksille ole ollut sijaa.

Lapsena Hilkka Karvosella ei ollut paperia eikä aina kynääkään, mutta hätä keinot keksii.

Venäjän keisarikunnan kasvatti

Kun Hilkka syntyi 22. maaliskuuta 1917 Rautjärvellä Juho ja Anna Pakarisen kolmanneksi lapseksi, Venäjän keisarikunnassa oli juuri tapahtunut vallankumous.

Keisari Nikolai II syöstiin vallasta ja lopulta teloitettiin. Suomen johdossa alettiin edistää maan itsenäistymistä.

Sisällissodan uhan alla Juho Pakarinen sai veljeltään kirjeen, jossa tämä pyysi perhettä takaisin suvun kotimaille Heinävedelle. Siellä oli rauhallisempaa ja perheenisälle luvassa lopulta oma torppapaikka.

– Se oli keskellä metsää. Rantaan oli puoli kilometriä ja naapuriin kilometri. Minulla oli yksinäistä, kun ei ollut muuta seuraa kuin veljet, Hilkka muistelee.

Niinpä hän teki sitä, mitä veljetkin. Lapset uivat, kiipeilivät ja tekivät koiruuksia. Rannan tuntumassa olevalta mäeltä oli mukava vieritellä isoja kiviä alas ja katsoa, kuinka ne molskahtivat veteen.

Koronarajoitukset ovat harmittaneet Hilkkaa. Ystäviä ei ole voinut nähdä entiseen tapaan.

Kirjoittamista harjoiteltiin sanomalehden reunaan

Pikku-Hilkkaa kiinnostivat kirjat ja piirtäminen. Isä opetti lukemaan, mutta kirjoittamista ei voinut harjoitella muuten kuin kynäntyngällä sanomalehden reunaan. Jos ei ollut kynää, lapset taituroivat hiilellä. Talvella pystyi piirtämään jäätyneen ikkunan pintaan.

Kun elämä oli pienessä piirissä ja vaatimatonta, lapsen mielessä jännittävintä olivat kirkkoretket. Silloin ilmassa oli touhua, joka piti hereillä edeltävän yön. Piirakat ja munavoi maistuivat, ja tummiin letteihin kiedottiin punaiset rusetit.

– Sitten mentiin eräänlaisella moottoriveneellä Heinäveden kirkkoon.

Hilkkaa oli pidetty perheen nuorimpana ”lellikkinä”. Kun pikkuveljet ja -sisko 1920-luvulla syntyivät, hän tunsi itsensä hylätyksi. Äidin aika meni pienten kanssa, ja isosiskoa tarvittiin apukäsiksi. Häntä ei laskettu seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan kouluun ennen kuin 10-vuotiaana ja silloinkin vasta sitten, kun syksyn ulkotyöt oli tehty.

"Naapuritkaan eivät auttaneet, vaikka ihan pellon reunalla asuivat. Rukoilin, että mies paranisi, ja itkin salaa navetassa, etteivät lapset näkisi."

– Sitten sain heti talvella keuhkokuumeen. Olin huolissani, että jään muista jälkeen.

Hilkan keuhkokuume tuskin oli enää espanjantautia, joka riehui maailmassa koronaviruksen tavoin 1920-luvun vaihteessa. Tilanne oli silti vakava. Nuoren tytön rintaa pisti.

Häntä hoidettiin kääreillä ja Heinäveden apteekin vaatimattomilla lääkkeillä.

– Opettajakin kävi minua jo katsomassa siltä varalta, että kuolisin, mutta en kuollutkaan. Paranin ja ehdin saada muut oppilaat opinnoissa kiinni.

Koulunkäyntiä oli luvassa enää yksi vuosi. Kuusilapsisen perheen isä alkoi sairastella, ja vanhempaa tyttöä tarvittiin yhä enemmän avuksi kotona. Hilkka oli 13-vuotias, kun isä kuoli. Hän ei oikein tiedä, miten äiti selvisi.

– Pienimmätkin pystyivät marjaan ja sieneen, ja vanhin veli ahkeroi töissä. Eteenpäin on vain menty.

Välillä Hilkasta tuntuu, ettei päivä riitä kaikkiin hommiin joita hänellä elämässään on.

Neljä lasta ja liikuntakyvytön mies

Seitsemäntoistavuotiaana Hilkka meni naimisiin oman kylän pojan kanssa. Armas Kinnunen oli kymmenen vuotta vanhempi ja alkoi riiata häntä.

Pari rakensi kotiseudulle oman talon ja sai neljä lasta. Talvisodan alettua vuonna 1939 mies pystyi vielä lähtemään rintamalle rakennustöihin, mutta lopulta hänet lähetettiin takaisin kotiin. Voimat olivat alkaneet mennä. Armas sairastui lihaksia surkastuttavaan tautiin, jolle ei Helsingissä vielä siihen aikaan tiedetty nimeä.

Neljätoista vuotta Hilkka hoiti yksin neljää pientä lasta, liikuntakyvytöntä miestään, lehmiä ja teki muita tilan töitä sodanjälkeisessä Suomessa. Kun puolisoa tutkittiin sairaalassa, lääkäri ihmetteli, miten vaimo pärjää, kun hoitajilla oli raskasta sairaalaolosuhteissakin.

Hilkkaakin väsytti, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

– Naapuritkaan eivät auttaneet, vaikka ihan pellon reunalla asuivat. Rukoilin, että mies paranisi, ja itkin salaa navetassa, etteivät lapset näkisi.

Runojen kirjoittamisen, lukemisen ja kuntoilun ohella Hilkka tekee ristipistotöitä.

Rakkaus 17 vuotta nuorempaan mieheen

Vuonna 1960, neljän lapsen ollessa aikuisuuden kynnyksellä, puoliso kuoli. Hilkka sai seuraa Lauri Karvosesta, seitsemäntoista vuotta nuoremmasta miehestä, joka oli kotitilan lähellä metsätöissä.

– Minä sanoin hänelle, että etkö sinä tajua, että minä olen vanhempi ja sinä nuori mies, mutta Lauri vain sanoi, että ei se haittaa, Hilkka muistelee.

Puoliso on nyt 86-vuotias ja hymyilee iloisena yhteisen kerrostalokodin sohvalla.

– Viisikymmentä vuotta on kestänyt ja hyvin on mennyt, Lauri sanoo.

Rakkautta kauan yhdessä ollut pari ei oikein osaa kuvailla. Ehkä se onkin enemmän tekoja.

Veli rikkoi Hilkan ainoan nuken

Lapsena Hilkka itki lohduttomasti, kun velipojat särkivät hänen ainoan nukkensa. Posliinipäisellä nukella oli sulkeutuvat silmät ja isoveljiä kiinnosti, minkälainen mekanismi saa nuken silmät räpsymään.

Äiti lupasi, että tyttö saa uuden nuken joulupukilta, mutta niin ei käynyt.

Vuosikymmeniä myöhemmin Lauri kuuli tarinan ja osti Hilkalleen uuden nuken.

– Se on yhä tuolla hyllyn päällä.

HIlkka Karvonen jumppaa yhä päivittäin. Hän heiluttaa seitsemänkymmentä kertaa käsiään ja jalkojaan joka aamu. Liikunta tuntuu arkiselta asialta, kun sitä on harrastanut vuosikymmeniä. Tukenaan hän käyttää kävelysauvoja.

Nuorena ei ehtinyt harrastamaan

Karvoset ovat asuneet lähes koko yhteisen elämänsä Varkaudessa. Lauri oli töissä valtiolla ja kaupungilla muun muassa tienrakennushommissa.

Hilkka ei käynyt töissä kodin ulkopuolella. Yhä edelleen hän nauttii suunnattomasti elämästä, viime vuosikymmenet siinä on ollut tilaa myös omille asioille.

– Silloin, kun hoidin edellistä miestäni ja lapsiani, en ehtinyt tehdä mitään omaa. Jos aikaa joskus oli, olin liian väsynyt.

Sauvojen avulla kävelevä Hilkka istuu joka päivä parvekkeelle johtavan oven viereiseen nojatuoliin ja kirjoittaa runoja sekä päiväkirjaa. Hän myös maalaa. Töitä on esillä oman kodin seinillä, ja yksi huone on kuin ateljee.

”Luonto on jo näyttänyt sen, miten voimaton on ihminen.”
Säe Hilkka Karvosen runosta, jonka aiheena on korona

– Maalaamiseni on kyllä aika laiskaa nykyään. Mutta on minulla silti tänä vuonna tehtyjä töitä pitkä rivi.

Hilkan teoksissa on eläimiä, maisemia ja entisajan taloja. Pitkään elämä oli vain Itä-Suomessa.

Viisikymmentävuotiaana Hilkka pääsi ensimmäistä kertaa ulkomaille. Hän ihastui matkustamiseen heti. Pari matkusteli muun muassa Turkissa. He kävivät monta kertaa myös Venäjällä ja entisen Neuvostoliiton alueella. 

– Kaksi viikkoa Bakussa vapun aikaan oli unohtumaton kokemus.

Ikääntyminen ei pitkään aikaan hiljentänyt pariskunnan menoja.

– Tuli vielä kiireempi, kun minä jäin eläkkeelle, Lauri nauraa.

Maalaaminen on Hilkka Karvoselle tärkeä harrastus. Koti on täynnä hänen omia töitään, ja yksi asunnon huoneista on kuin ateljee.

Runo koronasta

Tänä keväänä tahti on hidastunut niin maailmalla kuin Karvosilla. Sata vuotta espanjantaudin jälkeen maailmaa kurittaa uusi virus.

Hilkka on kirjoittanut runon myös koronasta. ”Luonto on jo näyttänyt sen, miten voimaton on ihminen”, sanotaan sen yhdessä säkeessä.

Hilkka ei ole koronasta huolissaan, mutta toivoo nykyihmisten saavan opetuksen luonnon voimasta. Hän on puolisonsa kanssa yhtä mieltä siitä, että nykyajan huonoin puoli on se, miten pienestä ihmiset valittavat.

– Vaikka elämä oli ennen sellaista kuin se oli, ihmiset olivat tyytyväisiä, kukaan ei valittanut. Jos jotakin puuttui, ihmiset ottivat sen huumorin kannalta.

Karvoset myöntävät silti, että koronan aiheuttamat rajoitukset hieman harmittavat heitäkin. Heillä on esimerkiksi paljon ystäviä, joita ei nyt ole nähty entiseen malliin.

– Ja kyllä minä tuolla kaupungillakin vielä juoksentelisin, mutta siitä tulee nyt syyllinen olo, Lauri heittää.

Hilkka on sata vuotta täytettyään julkaissut neljä kirjaa omakustanteena.

Kotipalvelu auttaa pari kertaa viikossa

Karvoset pärjäävät kotonaan yhä pääasiassa keskenään. Siivooja on käynyt vuoden. Kotipalvelu tulee auttamaan pesuissa ja katsomaan verenpaineet kahtena päivänä viikossa. Miniä auttaa lääkkeiden laitossa ja muissa arjen askareissa.

Porrastreenin lisäksi Hilkka pitää kuntoaan yllä hyväksi havaituilla keinoilla.

Neljäkymmentä vuotta sitten hän innostui Anne Sällylän Iltajumppa-ohjelmasta ja päätti alkaa jumpata. Hän valitsi Sällylän liikkeistä eläkeläiselle sopivat. Niitä hän on nyt tehnyt joka aamu siitä asti.

– Seitsemänkymmentä kertaa heilutan jalkoja ja seitsemänkymmentä kertaa käsiä. Ei tunnu yhtään vaikealta, kun on tottunut. Ja iltasellakin pitää vähän ojennella.

"Olen pääni ympäri miettinyt, että mitä tästä tulee. Vain sen tiedän, että paikallaan maailma ei pysy. Kehitys menee eteen- tai taaksepäin. Tärkeintä on, että maltettaisiin olla sotimatta. Se oli kaikista kauheinta."

Apu-lehdestä luetaan ensin henkilöhaastattelut

Elämä yhdessä on hyvää. Aika kuluu myös ruokaa laittamalla. Hilkan lapsuudessa syötiin sitä, mitä luonnosta sai. Lautasella oli lähinnä perunaa, ruisleipää, kalaa ja marjoja. Siksi hän suosii yhä ruokia, jotka eivät ole vahvasti maustettuja.

– Emme me osaa näitä nykyaikaisia ruokia tehdä ja syödä.

Kun Hilkka kirjoittaa ja maalaa, Lauri nauttii esimerkiksi television seurasta. Lukeminen on tärkeää molemmille. Yksi suosikeista on Apu-lehti, se on tullut pariskunnalle ainakin yli 20 vuotta.

– Ensin luen henkilöhaastattelut, sitten tarkkaan koko lehden. Teen ristikotkin. Tykkään, kun lehti on mielenkiintoinen ja ymmärrettävä. Nykyään ilmestyy paljon lehtiä, joiden luvuista me emme enää käsitä, mitä ne ovat, Hilkka päivittelee.

Hilkan maalauksissa toistuvat eläimet, maisemat ja entisajan miljööt.

Kauheinta on sota

Karvosilla on totuttu olemaan yhdessä. Kun aviomies oli hetken sairaalassa, puoliso ikävöi.

– Niin monta vuotta on oltu yhdessä, ettei sitä osaisi yksin olla, Hilkka sanoo.

Omalta tulevaisuudelta hän toivoo, että vuosien varrella syntyneistä teksteistä, runoista ja maalauksista koottaisiin vielä yksi omakustannekirja. Sitä, mitä Suomelle tapahtuisi seuraavan sadan vuoden aikana, on jo vaikeampi sanoa.

– Olen pääni ympäri miettinyt, että mitä tästä tulee. Vain sen tiedän, että paikallaan maailma ei pysy. Kehitys menee eteen- tai taaksepäin.

On yksi asia, josta Hilkka toivoo, ettei Suomi enää sitä enää toiste kokisi.

– Tärkeintä on, että maltettaisiin olla sotimatta. Se oli kaikista kauheinta.

Hilkka Karvonen

  • Naimisissa Lauri Karvosen, 86, kanssa.
  • Neljä lasta entisestä liitosta.
  • Harrastaa liikuntaa, kirjoittamista, maalaamista ja lukemista.
  • Asuu Varkaudessa.
  • Kirjoittanut neljä omakustannekirjaa yli satavuotiaana.

Päivitetty 10.10 – Ilmestynyt 21.7.2020

4 kommenttia