Informaatiosodan etulinjasta

teksti Jarmo Mäkelä

Julkaistu 3. helmikuuta 2010

Sotilaallisista ansioista palkitulta juutalaiselta veteraanilta kysyttiin kauan sotien jälkeen, miksi Suomen juutalaiset olivat päättäneet sotia Suomen puolella, saksalaisten rinnalla, Neuvostoliittoa vastaan.

Kysymys oli vaikea, ja vastaaja oli varmasti joutunut sitä monesti miettimään – etenkin sen jälkeen, kun Euroopan juutalaisten joukkotuhon mittasuhteet ja tiedot Suomen juutalaisluovutuksista olivat tulleet julki.

Meistä tuntui, veteraani vastasi, että Suomen juutalaisten kannalta on parasta, että me suomalaiset olemme itse isäntiä omassa maassamme.

Vanha veteraani tuli paljastaneeksi syvällisen viisauden. Se avautuu, kun tutustuu Timothy Carton Ashin New York Review of Booksissa julkaistuun arvioon siitä, mitä Euroopassa tapahtui 20 vuotta sitten.

Keski- ja Itä-Euroopan vapautuminen ei olisi ollut mahdollista, Ash väittää, elleivät pienten maiden pienet ihmiset olisi päättäneet puuttua historian kulkuun, ihan omia aikojaan. Suurvallat eivät pitäneet sitä mahdollisena, ja kun ne älysivät, mitä oli tapahtumassa, oli jo liian myöhäistä.

Helsingissä pidettiin

joulun alla seminaari, jossa vuoden 1989 tapahtumiin osallistuneet muistelivat menneitä. Yksi heistä, László Kovács, Unkarin EU-komissaari, todisti Ashin teesin oikeaksi.

Hän toimi tuolloin Unkarin ulkoministeriön valtiosihteerinä, ja teki yhdessä ulkoministeri Gyula Hornin kanssa päätökset sekä rautaesiripun purkamisesta että itäsaksalaisten turistien päästämisestä Wienin kautta länteen. Me tunnustelimme Kremlin reaktiota, Kovács muisteli, ja kun kävi ilmi, ettei Moskova puuttuisi tapahtumien kulkuun, teimme omat ratkaisumme.

Suurvallat ovat ottaneet tapahtuneesta opikseen. Toisin kuin 20 vuotta sitten, ne pitävät nyt tarkoin silmällä, mitä niiden lähi- ja välialueilla tapahtuu. Asevaraisen turvallisuuden osalta asetelma on ollut selvä jo pitkään. Esimerkiksi Baltian maiden asevoimien kehityssuunnan ja tahdin määrää se, katsooko Nato, että Euroopassa on yhä syytä varautua oman alueen puolustamiseen.

Imperiumiaan palauttava Venäjä käy puolestaan naapureitaan vastaan informaatiosodan keinoin. Sen rintamalinja kulkee Suomenlahdelta Kaukasukselle.

Painopiste on Georgiassa, josta on oikean sodan avulla jo erotettu kaksi maakuntaa, sekä Ukrainassa, joka saanee Venäjälle myötämielisen presidentin. Virossa Venäjän toimet kulkevat ”suomettamisesta” johdetulla sanalla ”savisaarestaminen”.

Informaatiosotaa

ei käydä perinteisin menetelmin. Sen keinoina ovat toki yhä vanhat tutut poliittisen järjestelmän horjuttaminen ja taloudellinen painostus, mutta myös historian uudet tulkinnat, vähemmistöjen tyytymättömyyden lietsominen, tietoverkkojen häirintä sekä naapurin kansallisten myyttien murtaminen.

Suomi ei ole näiden toimien kohteena, vaikka kokeiluja on tehty. Vakavin oli Rimma Salosen tapaus. Tämän yksityisoikeudellisen riidan pääministeri Vladimir Putin politisoi. Sen jälkeen sitä käsiteltiin Venäjän valtiollisessa mediassa suurimman luokan uutisena. Kun pyöritys ei johtanut toivottuun tulokseen, Putin itse vihelsi pelin poikki ja median hyökkäykset loppuivat kuin seinään.

Pian tämän jälkeen

Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov lähetti Petroskoissa pidetylle historian tutkijoiden kokoukselle tervehdyssähkeen. Siinä hän totesi, että Venäjän ja Suomen suhteissa on päästy tasolle, jossa menneisyyden ongelmista voidaan puhua avoimesti ”ilman että yritettäisiin keinotekoisesti siirtää historiallisia kysymyksiä tämän päivän politiikan aiheiksi”.

Valitettavasti Venäjällä näistä asioista eivät päätä Lavrovin kaltaiset sivistyneet diplomaatit. Joulun alla Venäjän puolustusministeriön nettisivuilla julkaistiin nimetön artikkeli, jossa muistutettiin, että vaikka Suomi kuuluu sodan häviäjiin, se ei ole tehnyt tiliä fasistisen menneisyytensä kanssa eikä ole pyytänyt anteeksi sodan aikaisia toimiaan.

Joten se siitä Lavrovin kädenojennuksesta.