Kuoleman kuvat

teksti Pasi Kivioja

Julkaistu 2. helmikuuta 2010

Ruhjeiset kasvot tuijottavat lasittunein silmin kameran linssin ohi. Kuorma-auto kippaa joukkohautaan lavallisen ihmisruumiita.

Pieni poika ja hänen pikkusiskonsa nukkuvat ilman suojaa taivasalla. Pölystä harmaat ruumiit lojuvat vääristyneissä asennoissa tienvarressa.

Lukija kyseli viime viikolla Helsingin Sanomien mielipidesivulla, montako toimittajaa ja kuvaajaa on kuljetettu niukkoja kuljetusyhteyksiä myöten ihmettelemään ihmisten hätää ja kuvaamaan ruumiita sen sijaan, että olisi kyyditetty vain pelastustyöntekijöitä. Lukija ihmetteli myös, onko meidän pakko saada reaaliajassa tietoa tämänkin murhenäytelmän vaiheista.

Kuvat Haitin katastrofista eivät varmasti ole jättäneet ketään kylmäksi. Tunnemme sympatiaa, sääliä ja surua maanjäristyksen uhreja kohtaan sekä omantunnon pistoksen siitä, että itsellämme on asiat hyvin.

Tunteiden välittämisen lisäksi olennaista on tiedonvälitys: Mitä on tapahtunut ja miksi? Millaista apua paikalle tarvitaan? Mitä juuri sinä voisit tehdä?

Median välittämistä tiedoista ja tunteista syntyy ihmisten halu auttaa hädänalaisia. Vain jos kukkaron nyörit avautuvat, pelastustyöt ja katastrofin jälkihoito ovat mahdollisia. Mitä nopeammin tieto katastrofista kulkee, sen parempi.

Viime viikon loppuun mennessä suomalaiset olivat auttaneet SPR:ää 1,6 miljoonan euron summalla. Avustuksia on maksettu satojatuhansia euroja muillekin järjestöille. SPR tähtää Haitin avustustoiminnassa 6–7 miljoonaan euroon. Se on vielä kaukana vuoden 2004 tsunamin jälkeisestä lahjoitussummasta, joka oli peräti 27 miljoonaa euroa.

Kriisiuutisoinnin arvostelu on lisääntynyt Suomessa autolautta Estonian uppoamisesta alkaen. Jokelan koulusurmien jälkeen tiedotusvälineiden toiminta joutui rajun kritiikin kohteeksi. Paheksunnan lisääntyminen on seurausta entistä kriittisemmästä yleisöstä, joka liittoutuu sosiaalisessa mediassa.

Ikävä kyllä

myös viranomaisten ja kriisityöntekijöiden keskuudessa esiintyy yhä useammin sellaisia näkemyksiä, että toimittajista on kriisien keskellä lähinnä harmia. Asiallinenkin tiedonvälitys torjutaan sensaatiohakuisena kärsimyksen kaupallistamisena.

Muuttuneisiin asenteisiin on vaikuttanut tiedotusvälineiden määrän kasvu ja lisääntynyt kiinnostus kriisiuutisointiin. Alati suureneva toimittajajoukko lisää viranomaisten ja silminnäkijöiden painetta, ja jatkuva kyseleminen koetaan jopa ahdisteluksi.

Mediatutkijat kritisoivat viestimiä aiemmin liiasta tunkeilevuudesta. Samojen tutkijoiden mielestä uutisointi on muuttunut yhtäkkiä liian kliiniseksi Kauhajoen ja Espoon Sellon tapahtumien jälkeen, sillä uhrit eivät enää näy eivätkä kuulu. Vasta kuolinilmoituksista selviää, keitä oli paikalla.

Eettinen ilmasto on nyt sellainen, että uhreista ja heidän omaisistaan on tullut tabu, jota media ei tohdi enää lähestyä. Sen sijaan haastatellaan uhrien työkaverit, naapurit ja kaikki kylän raitilla. Se mikä hienotunteisuudessa voitetaan, faktojen tarkkuudessa hävitään.

Tämä suomalainen tapa lienee aivan poikkeuksellinen maailmassa. En tiedä toista demokraattista vapaan sanan maata, jossa journalistien työ olisi tehty yhtä hankalaksi kriisitilanteissa.

Toinen tabu

on ruumis. Suomessa lukijaa ja katsojaa varjellaan vainajan näkemiseltä, vaikka näitäkin otoksia olisi usein tarjolla toimituksessa.

Haitin maanjäristys ja Aasian tsunami tekivät kuitenkin niin totaalista tuhoa, että tiedonvälitys ilman kuvia kuolonuhreista olisi ollut tosiasioiden vääristelyä. Tosin näissäkin kuvissa ruumis oli yleensä näkyvissä vain osittain.

Surun vastinpari on toivo. Jos toivoa ei ole, elämällä ei ole merkitystä. Ihmishenkien menetyksestä kertovien uutisten jälkeen seuraavat tarinat ihmepelastumisista raunioiden keskeltä. Vaikka yli 100 000 ihmistä sai surmansa Haitissa, yksikin onnellinen tarina tuo toivoa ja lohtua.

Yksi mieleenpainuvimmista Haitin tarinoista on uutiskanava CNN:n toimittajan sankariteko. Neurokirurgin koulutuksen saanut toimittaja Sanjay Gupta teki nimittäin aivoleikkauksen 12-vuotiaalle tytölle ja pelasti tämän hengen.

Leikkauksen jälkeen Gupta jatkoi raportointiaan tv-kanavalle. Ehkä näin moniosaavat toimittajat olisivat tervetulleita turmapaikoille Suomessakin.