Tiivistetty hetki

Teksti Raila Kinnunen

Julkaistu 17. huhtikuuta 2007

Sellainen on hyvä lehtikuva, määrittelee kuvajournalismin professori Hannu Vanhanen. Tässä se on -silmänräpäyksiin ovat Avun kuvaajat osuneet 74 vuoden aikana. Tuoreimmat osujat on juuri palkittu ja professori Vanhanen asettaa asiaa perspektiiviin.

Avun kuvaajat Kari Kaipainen ja Joonas Brandt sekä lehden vakituinen avustaja Katja Lösönen ovat olleet voitokkaina – kaikki kolme palkittiin Suomen Lehtikuvaajat ry:n järjestämässä kilpailussa.

Tampereen yliopiston kuvajournalismin professori Hannu Vanhanen osaa asettaa aikakauslehtien ja Apu-lehden kuvituksen ja kuvan käytön raameihinsa, sekä aikaperspektiivissä että muuhun mediaan rinnastettuna.

Kiepautetaan viisaria viitisenkymmentä vuotta taaksepäin niihin aikoihin, jolloin televisio levittäytyi Suomeen. Vuonna 1933 perustettu Apu oli silloin voimissaan, levikkihuippu osuu 1960-1970 -luvuille, jolloin useampi kuin joka kolmas suomalainen luki Apua. Mitä aikakauslehtien kuvajournalismille tapahtui kun televisio saapui – luovutettiinko visuaalisuus kevyesti toiselle medialle?

– Luovuttaminen on liian raju ilmaisu ja alalla hellitty myytti, Hannu Vanhanen aloittaa.

– Paikkaansa pitää se, että uusi väline vaikuttaa aina toisiinkin, kuten internet nyt kymmenen viime vuoden aikana. Pitkät reportaasit olivat siihen aikaan aikakauslehtien keihäänkärki. Kun tv-reportaasit tulivat ja mainostajat alkoivat pohtia missä välineessä kannattaa ilmoittaa, rahaa valui televisiolle ja aikakauslehtien resurssit näiden laajojen juttujen tekemiseen vähenivät.

– Aikakauslehtien tekijät lähtivät etsimään uusia ratkaisuja. Tuli uusia juttutyyppejä, lyhempiä juttuja ja henkilöjutut korostuivat entisestään. Lehtien kohderyhmät muuttuivat paljon selkeämmin valikoituneiksi. Lehdet, jotka pystyivät vastaamaan haasteeseen satsaamalla joko uutispuoleen tai viihteeseen, pärjäsivät. Ne jotka yrittivät jatkaa vanhalla konseptilla, vakavalla journalismilla, eivät menestyneet.

– Onnistuneimmassa yhdistelmässä oli uutta ja sovellettua vanhaa rinnakkain, Vanhanen summaa.

Hyvänä esimerkkinä sinnikkyydestä hän pitää National Geographic -lehteä, jolla on selkeä sisältö ja kohderyhmä, ja joka nyt nostaa päätään ympäristö- ja luontokysymysten askarruttavuuden nousussa ja valloittaa uusia kielialueita.

Kuvajournalismin huippua edustivat puoli vuosisataa sitten suomalainen Viikkosanomat ja amerikkalainen Life, jotka olivat kunnianhimoisesti tehtyjä suurikokoisia, kuva- ja uutispainotteisia lehtiä. Molemmat kuolivat useamman kuolinkouristuksen jälkeen.

Näiden kahden lehden kuvat Unkarin kansannoususta 1956 piirtyivät lähtemättömästi, suunnattoman dramaattisina mieleen sellaisellekin, joka oli silloin napero vain. Senkin muistaa miten paljon tehokkaampia Lifen kuvat olivat, sillä Suomi oli silloin itään rähmällään, Neuvostoliiton toimet veljeskansan irrottautumispyristelyissä ainakin itsesensuroitiin, jollei sensuroitu.

Vanhanen kertoo Lifen Unkarin tapahtumia kuvaavan erikoisnumeron lukeutuvan hänen arkistoaarteisiinsa.

Voiko yksikään lehtikuva jäädä nykynaperoille samalla tavalla mieleen kuin 1950-luvun lapselle, kun pää on nykyään pienestä pitäen kaikenlaista kuvaa täynnä ja tietty viattomuus poissa?

– Tarjonta on niin runsasta, että tapahtuman täytyy olla todella suuri ennen kuin se nousee ja jää mieleen, luokkaa tsunami tai Estonia. Jos Yhdysvaltain presidentti salamurhattaisiin, merkitys ei olisi lainkaan niin suuri kuin silloin kun John F. Kennedy murhattiin. Sillä tavalla maailma on muuttunut, että kaikki yksittäiset tapahtumat eivät enää välttämättä piirry mieleen.

Vanhanen muistelee äskettäin katsoneensa televisiosta dokumenttia neljästä uutiskuvasta, jotka ovat jääneet maailman mieleen, otokset esimerkiksi Vietnamin sodasta ja Tiananmenin aukiolta tankin edessä seisovasta mielenosoittajasta.

– Minusta se on ihmisen havaintopsykologiaa, että meille jää mieleen semmoiset jotenkin tiivistetyt hetket. Ei meidän aivokapasiteettimme voi sisältää maailman kaikkia kuvia. Tapahtuu valikointia, eikä esimerkiksi lehtikuvaaja voi etukäteen tietää tai päättää, mitkä kuvat mieleen jäävät.

Lopputulos voi olla yllättäväkin. Vanhanen pohtii, että esimerkiksi syyskuun 11. päivän kuvista ihmisille on ilmeisesti jäänyt mieleen selkeimmin kuva, jossa kone iskeytyy torniin.

– Se kuva on jonkinlainen liikkuvan ja stillkuvan sulautuma. Olemme ehkä tulleet siihen vaiheeseen, että mieli toimii näin: yhdistelee, pysäyttää, hidastaa kuvia. Elämme eräänlaista animaation aikakautta, elokuvistakin muistamme tiettyjä pätkiä ja kohtauksia, ne ratkaisevat hetket.

– On silmänräpäyksiä, jolloin asiat tiivistyvät: se on nyt tässä, Vanhanen tiivistää sanoin.

Ja ne parhaat kuvat ovat juuri niitä tiivistettyjä hetkiä.

Arkea vai tragedian estetiikkaa?

Professori Vanhanen, miten Apu on mielestäsi hoitanut kuvajournalismin menneinä aikoina ja nyt?

– Olen seurannut Apua niin kauan kuin muistan. Jokaisella suomalaisella on jonkinlainen suhde Apuun. Se on koko kansan lehti, aina löytyy jotain kiinnostavaa.

Avun tekijät mieltävät lehtensä vahvuudeksi nimenomaan reportaasit, mutta Vanhanen on vähän toista mieltä.

– Parhaiten muistan Avusta henkilöjutut, jotka kertovat Suomessa jotenkin merkittävistä ihmisistä. Ne muistan reportaaseja paremmin. Lehti on niin paksu, sivuja niin paljon, että se on runsaudensarvi enemmän kuin valikoiva ja elitistinen lehti.

Reportaaseista ovat hänelle jääneet mieleen vuosikymmenien takaiset kuvat kaukaisista paikoista. Esimerkiksi Seppo Saveksen kuvat Papua-Uusi-Guineasta.

– Painotus liittyy vain osin siihen, että maailma oli silloin suljetumpi. Ne kuvat muistaa siksi, että ne on niin usein kaivettu esiin. Se taas on kuvaajan missiota ja ansiota, että hän on jaksanut pitää ne esillä.

– Reportaaseissa, joita lähdetään tekemään sydänverellä ja suurella satsauksella, on aina kaksi puolta: lehdessä julkaisemisen ohella se, miten kuvaaja jaksaa kuviaan markkinoida ja kilpailuttaa. Seppo Saves on hyvä esimerkki tällaisesta kunnianhimosta. Enää minä en esimerkiksi muista lehden reportaaseja, kuvat ovat jo irrottautuneet siitä, ja elävät näyttelyjen hienosti vedostettuina yksittäisinä kuvina.

Alkuperäisillä, aikoinaan huokoiselle paperille painetuilla suhteellisen pienillä kuvilla voisi kuvitella olevan vain vähän tekemistä näyttelyiden komeissa sävyissä valtaviksi vedostettujen taideteosten kanssa. Vanhanen näkee toisin.

– Ne ovat saman asian kaksi puolta. Kuvista tulee hyviä siksi, että kun kuvaajat ovat toisella puolella maailmaa tai vaikkapa toisessa maakunnassa, joka tapauksessa irti arkisesta toimitusympäristöstä, he oikeasti satsaavat tekemiseen henkisiä voimavarojaan ja kaiken luovuutensa.

Pakko kysyä provosoivasti: miksi palkinnot ja seinille kehystetyt kuvat tulevat aina mahdollisimman kaukana tehdyistä ikuistuksista, niistä joissa pällistellään tuskaa, hätää ja köyhyyttä toisella puolella maapalloa? Sotatanner tai teltta, nääntynyt tumma ihminen, peltimuki, kärpäsiä silmissä – ja voitto on taattu.

– Erikoiset jutut nostetaan kaapin päälle. Ne ovat kuin lehden julkisivu. Kotimaisessa Vuoden Lehtikuva -kilpailussa on monta eri sarjaa, esille nousee monenlaisia aiheita. Mutta totta, että esimerkiksi World Press -kilpailussa menestyy aina tragedian estetiikka. Se on joka paikassa ja ihmiset alkavat olla siihen aika kyllästyneitä.

– Siinä palkitaan tavallaan jotain muutakin kuin sitä valokuvaa – siinä palkitaan tietynlaista maailmankatsomusta. Että näin me länsimaiset katsotaan ihmisiä ja ilmiöitä. Säälitellen.

Vanhanen innostuu.

– Kuinka moni suomalainen kuvajournalisti uskaltaa tehdä samalla tavalla Suomessa? Kuinka moni ottaa tällaisen empaattisen asenteen omaa yhteiskuntaansa kuvatessaan? Suhtautuminen on yleensä kylmää tai neutraalin ironisoivaa, etäännyttävää. Kuka uskaltaisi tehdä eläytyvää reportaasia Suomesta, Vanhanen perää.

Hänestä aikakauslehdistä välittyvä nyky-Suomen kuva on virheellinen. Se ei kerro millaisessa kehityksen ja teknologian maassa eletään, vaan reportaasit tehdään yhä Lapista, runontiestä tai jos todella pittoreskia köyhännäköistä kohdetta haetaan, mennään Petroskoihin asti.

– Missä on tavallisen arjen kuvaus? Miksei mennä sinne, missä Suomessa oikeasti tapahtuu, perheissä ja yrityksissä. 2 000 ihmistä sanotaan irti, mutta montako kuvaa nähdään sieltä tehtaan sisältä?

Pehmojournalismia

Provosoidaan lisää.

Miksi niin harvoin palkitaan niitä, jotka keksivät tuoreen tavan tuottaa lehtien arkipäivän materiaalia, jokapäiväistä huttua, henkilöjuttuja tai asia-artikkeleita? Voisi väittää, että niissä vasta ammattitaito ja luovuus mitataan.

– Tämä liittyy siihen millaisia juttuja arvostetaan. Että vain visuaalisesti kiinnostavaa aihetta on kiinnostava kuvata. Sellaiset kuvaajat, jotka hallitsevat näitä monesti hirveän vaikeasti kuvattavia, visuaalisesti kenties mielenkiinnottomia aiheita, jäävät usein pimentoon suurten kyynärpäiden taakse.

Vanhasen mieleen on jäänyt Avun henkilöjuttujen kuvituksista erityisesti Martti Brandtin kuuluisat kuvat Olavi Virrasta. Kuvat tallensivat mestarilaulajan viimeisiä aikoja Tampereella, kotona ja Tammerkosken rannalla istuskelemassa.

– Stig Bergström kuului niihin, jotka näkivät tärkeämmäksi viedä eteenpäin lehden kuvajournalismia kuin sitä omaa uraansa. Hän on hyvä esimerkki kuvaajasta, joka teki sitä vähän näkymättömämpää työtä, mutta erittäin hyvin.

Tekisi mieli sanoa väliin, että ikuisti ainutlaatuista aikalaiskuvaa.

– Henkilöreportaasi on taitolaji, jossa vaaditaan todella paljon. Ihanteellista olisi päästä sisään julkkiksen omaan maailmaan, eikä vain siihen julkkishommaan. Se, että nyt eletään mediamaailmassa – media on koko ajan ja kaikkialla läsnä – tekee luottamussuhteen tarinan kohteen ja median välillä entistä tärkeämmäksi. Paljon on muuttunut niistä ajoista, jolloin Virta istuskeli virran rannalla…

Keltaisen lehdistön rynnistys näyttää hyytyneen ja Vanhanen arvelee, että ihmiset todellisuudessa haluavat luottaa mediaan, lukea juttuja, jotka ovat suurin piirtein totta ja joilla on jokin suhde kuvattavaan asiaan.

– Toivoisin lisää koskettavasti kuvattuja kipeitäkin asioita, persoonan eri puolia. Skaalaa pitäisi laajentaa. Lehtien spesialisoituminen on viety ääripäähänsä, kenties nyt tarvittaisiinkin yleisaikakauslehtiä – uusi Viikkosanomat tai Life-tyyppinen lehti voisi pärjätä. Ihmiset haluavat kokonaisempaa, syvempää kuvaa.

Tässä kohdin on hyvä kysyä, mitä kuvajournalismin professorin mielestä median omistuksen keskittyminen ja kansainvälistyminen vaikuttavat.

– Juorulehtiä on tullut ja rankat paineet konseptointiin ovat olemassa. Lehdet muuttuvat ylikansallisiksi, oletetaan että sama malli toimii jokaisessa maassa. Siinä tulee kyllästyminen kohta vastaan.

– Täytyisi rohkeasti uskaltaa kehittää sitä omaa. Ero Suomen ja muiden maiden välillä on siinä, että suomalaiset ovat uskollisia tilaamalleen lehdelle ja tilaavat lehtiä edelleen. Muualla ostetaan lehdet irtonumeroina, mikä tekee kilpailusta kovempaa: jokainen numero pitää myydä erikseen.

– Siitä syystä muualla tehdään kovempaa journalismia. Suomalainen on tuttua ja turvallista pehmojournalismia. Pehmokuvajournalismia voisi meillä koventaa! Vanhanen toivoo.

Omaa käsialaa

Millaista asemaa tarjoaisit aikakauslehtien kuvittajina Avun menneiden vuosikymmenien legendaarisille kuvaajille Helge Heinoselle, Seppo Savekselle, Martti Brandtille, Jorma Blomqvistille, Stig Bergströmille, Markku Lepolalle?

– He olivat ammattiylpeitä ja vahvoja persoonia kaikki, suomalaisen kuvajournalismin kärkinimiä. Itse nostaisin esiin nimenomaan Saveksen ja Brandtin. Martti Brandt on pitänyt linjansa tarkimmin, ymmärtänyt lehtikuvan merkityksen. Hänellä on vahva näkemys, ja näkemys on se millä tässä pelataan.

– Kuvajournalismin laatu tulee minusta siitä, miten kuvaajan oma käsiala näkyy, Vanhanen määrittelee.

Kaikki edellä luetellut tekijät ovat miehiä, kuten menneinä aikoina suurin osa lehtikuvaajista oli. Tulevatko naiset, ja kun tulevat, miten se näkyy tavassa kuvata maailmaa ja aiheissa?

– Naiset tulevat alalle laajalla rintamalla ja pysyvästi. On tapahtunut sukupolven ja tietyllä tavalla myös sukupuolen murros. Opiskelijoiden enemmistö on naisia. Hannele Rantala on naiskuvaajista palkituin, uranuurtaja. En silti jakaisi valokuvaajia mies- tai naiskuvaajiin, vaikka tietyissä kulttuureissa ja tilanteissa sukupuoli vaikuttaa siihen pääseekö asioita kuvaamaan.

Sitä, että lehtikuvien palkitsemisperinne liittyy aika voimakkaasti maskuliinisiksi miellettäviin aiheisiin, sotaan ja kriiseihin, johtuu Vanhasen mukaan journalismin perinteestä: huonoja uutisia palkitaan.

– Mutta jos katsotaan lehtikuvaajien historiaa, niin varmaan pitää paikkansa, että sitä on hallinnut ukkokööri, joka on luonut linjaa. Uskon, että perinteen merkitys pitää ymmärtää, mutta täytyy myös uskaltaa luoda uutta, rohjeta tarttua suomalaiseen todellisuuteen.

– Mieleen tulee viime vuosilta monta hyvää nuorten naisten reportaasia. On lohdullista ja optimismia virittävää, että nämä nuoret naiset kuvaavat hyvin samanlaisia asioita kuin mitä vanhat herrat aikoinaan, mutta selkeästi omalla tavallaan.

Hannu Vanhanen ottaa Tampereen yliopistolta vuorotteluvapaata tehdäkseen kirjaa, jossa pohdiskellaan kuvajournalistien itseymmärrystä ja identiteettiä. Aikalailla samoja aiheita, joita hän pääsi miettimään tässäkin.

Avun kuvaajien tuoreet palkinnot tulivat aihepiireiltään hyvinkin erilaisista töistä: Joonas Brandt palkittiin vuoden 2006 parhaasta kotimaisesta reportaasista. Kolmen suomalaisen rockbändin arjesta kertova kuvareportaasi julkaistaan ensimmäistä kertaa Avun numerossa 16/2007.

Brandt on pelkistettyjen, raadollisten ja tummien tunnelmien tulkki. Hän on itselleen ja kuvamaailmalleen armoton. Brandt on parhaimmillaan raportoijana, taustahenkilönä ja kuvaa ihmisten arkea tavalla, joka ei jätä ketään kylmäksi. Brandtin mukana pääsee kurkistamaan myös kylmään ja karuun maailmaan, jonka tietää olevan olemassa muttei halua itse siihen joutua.

Kari Kaipainen palkittiin vuoden 2006 parhaasta henkilökuvasta. Kuva kirjailija Matti Mäkelästä julkaistiin Avun numerossa 36/2006. Kaipainen on parhaimmillaan henkilökuvaajana. Hänen rento tyylinsä saa kuvattavan vapautumaan ja kun muuri on murrettu, ei kohde edes huomaa Kaipaisen työskentelyä. Lisäksi Kaipainen tavoittaa kohteestaan olennaisen, hänen kuvansa toimivat yhteen tekstin kanssa ja kuvattavan luonteesta paljastuu se olennainen.

Free-kuvaaja Katja Lösönen palkittiin hänen Apu-lehdelle kuvaamistaan vuoden 2006 parhaasta lehtikuvasta ja ulkomaisesta reportaasista. Reportaasi pakistanilaisesta sairaalasta julkaistiin Avun numeroissa 48 ja 49/2006.

Lösösen kuville on tyypillistä kuvaajan harvinaisen voimakas oma näkemys. Lösösellä on nuoresta iästään huolimatta selkeä oma käsiala. Hän on taiteilija. Vahvasta näkemyksestä huolimatta hän saa kontaktin kuvattaviinsa ja onnistuu sipaisemaan heidän sieluaan sekä tallentamaan sen kuvaa. Lösösen kuvissa onkin aina vahva tunnelma. Lisäksi niissä on läsnä jokin katsojalle uusi elementti, jotakin yliluonnollista.