teksti Sini Kaipainen
Julkaistu 10. lokakuuta 2006
 ”On aivan normaalia, että jokainen näkee elämänkokemuksistaan unia – millaisia kokemuksia, sellaisia unia. Painajaisunet toivat sotakokemukset uudelleen pintaan: kaiken kuolemanpelon ja sen, kuinka viereltä vietiin miestä. Ei se ollut helppoa.
Itse näen silloin tällöin yhä painajaisia erityisesti kahdeltatoista lähi- ja kaukopartiomatkalta, joissa olin mukana ryssän linjojen takana. Siellä jokainen vaisto oli viritetty äärimmilleen ja oman joukkueen miehistä oli kova vastuu.
Olin niin nuori, että pääsin mukaan vasta jatkosodassa, aluksi savuheitinjoukkueen johtajaksi Itä-Karjalassa Rukajärven ja Ilomatsin suunnalle. Muut miehet olivat paljon vanhempia, siinä nelissäkymmenissä. Kun toisten joukkueenjohtajien kanssa mietimme, kuinka heidän kanssaan tullaan toimeen, eräs viipurilainen vänrikki totesi viisaasti, että ’sinuks vaan mutta ohjat pietään käsissä’.
Meidän tehtävämme oli savuttaa jokilinjat ja aukeat paikat. Raja ylitettiin 28. päivä kesäkuuta 1941.
Erään kerran hyökkäys oli jo pysähtynyt ja miehet lähtivät asemilta pois. Minä ja kaksi muuta olimme vielä varmistamassa. Meidän keskellemme osui harhalaukaus. Ilmeisesti sytytin oli jäykkä ja ammus ei räjähtänytkään vaan upposi kangasmaastoon maan ja sirpaleiden lentäessä ylöspäin. Lensimme ilmanpaineen vaikutuksesta, menimme sokkiin, ja verta valui korvista. Siitä on muistona niin sanottu sotakorva ja 10 prosentin sotainvaliditeetti.
Minut siirrettiin vuonna 1943 tykistöön, jossa olin tulenjohtaja ja patteriupseeri ja lopuksi komentajan lähettiupseeri. Siellä minut ylennettiin luutnantiksi ja sodan jälkeen vuonna 1968 sain kertausharjoituksissa kapteenin arvon.
Painajaisunet toistavat koetut kauhut. Omista painajaisistani en halunnut puhua kuin perheen kesken, mutta vuosien mittaan painajaiset tulivat puheeksi veteraanitilaisuuksissa, joissa minäkin niistä kerroin. Yleensä vaimot ottivat helpommin esille sen, että heidän miehensä näkevät painajaisia. Valtiokonttorilta olen saanut pariinkin kertaan kirjeen, jossa todetaan, että ’sairautenne ei voida varmuudella todeta johtuneeksi sodasta’.
Jälkiviisaus on kehityksen aihe. Psyykkisistä vammoista vaiettiin, koska ei ensinnäkään ollut paikkaa mistä hakea apua, ja toiseksi apua ei saanut. Vasta 1995 Estonia-onnettomuuden jälkeen ja huomatessamme valtion valmiuden kriisiapuun teimme ehdotuksen sosiaali- ja terveysministeriölle veteraanien painajaisunien hoidosta. Olin silloin mukana valtakunnallisessa hengellisessä veteraanitoimikunnassa maallikkojäsenenä.
Sota sai aikaan kahdenlaisia haavoittuneita. Oli ruumiillisesti haavoittuneet, jotka kannettiin hoitoon kenttäsairaaloihin ja sotilassairaaloihin, ja heidät yhteiskunta on hoitanut asiallisesti. Mutta sitten on paljon niitä – hyvin usein rintamakarkureiksi leimattuja ja sotarikollisiksi tuomittuja – jotka haavoittuivat sodassa psyykkisesti. Siinä tulihelvetissä ihminen voi mennä sokkiin, täysin sekaiseksi, eikä voi itselleen mitään, kun lähtee perääntymään ja hakemaan suojaa. Rintamakarkureita he eivät missään nimessä olleet.
Nämä miehet eivät kai ole tähän päivään mennessä saaneet tarpeeksi kipeästi tarvitsemaansa hoitoa sodassa saamiinsa psyykkisiin vammoihin.
Toivoisin, että vielä jäljellä oleville veteraaneille myönnettäisiin 20 prosentin invaliditeetti ja sen tarjoamat hoidot ja edut.”
|
Lehtitilaukset
Lähetä ystävälle
Kommentoi toimitukselle