Tie vie tanssilavoille

teksti Eija Väliranta
kuvat Johanna Kinnari

Julkaistu 31. heinäkuuta 2006

Esko Rahkonen on pyörittänyt kesäyön karusellia 40 vuotta. Reissussa pelataan yksikätistä, syödään mansikoita, nalkutetaan, heitetään herjaa, elvytetään ja tanssitaan. Aina vastapäivään.

Kello alkaa lähestyä iltayhdeksää, ja Hilmonkosken lavalla Kannonkoskella on vielä hiljaista. Taustamusiikkia tarjoavat vieressä soliseva koski ja miljoonat hyttyset. Järjestysmiehet kiinnittelevät keltaisia tunnuksia rintaansa ja lipunmyynnissä odotetaan yleisöä toiveikkaana. Makkarat paistuvat grillissä, ja kahvi valuu keittimessä. Enää puuttuu bändi.

Esko Rahkosen keikkabussissa on kireä tunnelma: matkaan lähdettiin Lahdesta hyvissä ajoin, mutta aikataulu meni pipariksi, kun laulaja unohtui huoltoasemalla peliautomaattien ääreen. Ajan taju menee helposti pikapotin toivossa.

– Aina sama juttu! Esko hoputtaa meitä muita matkaan, mutta hänellä itsellään ei ole koskaan kiire. Joskus mies unohtuu pelin eteen jopa tunniksi, bändin jäsenet manaavat.

Lopulta laulaja väsyy lyömään rahaa peliautomaatin kitaan, mutta ehtii vielä mansikkaostoksille.

– Näitä minä voin syödä rajattomasti. Täytyyhän sitä matkalle evästä olla, Esko toteaa ja asettelee uudet mansikkalaatikot entisten sekaan.

– Ei tässä mitään hätää vielä ole. Bändin roudausennätys on 12 minuuttia. Sekuntiakaan ei ollut keikka myöhässä, Esko kehaisee.

Esko Rahkosen keikka-auto kaartaa Hilmonkosken lavan taakse parikymmentä minuuttia ennen h-hetkeä. Paviljongissa istuu jo muutama kymmen kukkaleninkistä leidiä, hiukset papiljottien jäljiltä kohdallaan. Viihdykettä tarjoaa lavalla touhuava bändi, äänentoistolaitteiden kasaaminen ahtaaseen tilaan kiireessä käy hermoille. Kiroilu kuuluu kauas, vaikka mikrofoni ei vielä toimikaan. Esko varmistaa mikrofonin toimimattomuuden painelemalla kaikkia miksauspöydän nappuloita yhtä aikaa ja erikseen. Kuin ihmeen kaupalla kaikki on valmista kello yhdeksän. Alkaa illan ensimmäinen valssi.

Karuselli

Ensikertalaiselle lavatanssit esittäytyvät hieman erikoisena maailmana: Hilmonkosken lava on rakennettu keskelle metsää, niin suojaisaan paikkaan, ettei edes kännykkään riitä kenttää. Vielä varttia vaille yhdeksän näyttää siltä, että bändi saa soittaa tyhjälle salille. Paikalle pärähtää kuitenkin yli 200 ihmistä kymmenen minuutin sisään, ja paviljonkia kiertävä penkkirivistö käy ahtaaksi. Soiton alkaessa ihmiset ampaisevat lattialle kuin käskystä ja laidalle jääneet saavat varoa varpaitaan.

Paviljongin kattorakennelma ja keskitolppa tuovat mieleen karusellin, tunnelmaa tukee musiikki. Parafiinijauheella liukastettua lattiaa kierretään vastapäivään. Näin tehdään kaikilla tanssilavoilla. Syytä ei tunnu tietävän kukaan, ei edes Esko Rahkonen.

– Tolppaa on aina kierretty vastapäivään. Se lienee helpompi suunta liikkua tanssiaskelin, Esko tuumaa.

Hilmonkoskella tanssitaan selvin päin. Pihalla pyörii vain yksi juopunut, joka ei lukuisista yrityksistä huolimatta pääse sisään. Siitä pitävät huolen ovella vahtivat järjestysmiehet. – Eipä täällä juuri humalaisia enää näy. Enämpi meitä järjestysmiehiä tarvitaan elvytystyöhön ja ensi-apuun. Täällä nimittäin tuppaa tanssijoilta joskus sydän pysähtymään kesken kaiken, kannonkoskelainen Kauko Kinnunen kertoo. Hän on ollut Hilmonkosken lavalla hommissa jo yli 40 vuotta.

Tanssilattialla ei turhia puhuta. Tänne on tultu tanssimaan. Tanssiin hakukin käy vähäeleisesti: mies käy seisomaan naisen eteen ja nyökkää miltei huomaamattomasti. Ja sitten mennään. Valssia, tangoa, foksia, humppaa. Jälkimmäistä monin eri tyylein. Lattialta erottuvat satunnaiset kävijät ja himoharrastajat. Moni pari on varmasti käynyt kursseilla vuosia. Taitoja ei piilotella, vaan koreografioita käydään läpi intohimoisesti ja suurieleisesti. Tolpankiertäjiä on lattialla yli 200, mutta yhteentörmäyksiä ei juuri näy. Jokainen tuntuu tietävän paikkansa ja hallitsevan reviirinsä tässä ihmeellisessä, pyörivässä karusellissa.

Sivu:  1 2 3