Kouluriitaa Mäntyharjulla

teksti Raila Kinnunen
kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu 6. lokakuuta 2005

Kaija Juurikkalan Valo-elokuva kertoo rohkeista lapsista, jotka sata vuotta sitten halusivat käydä koulua viranomaisten mielivallasta huolimatta. Juuso Juurikkala, ohjaajan mies, pyörittää Mäntyharjun Halmeniemessä vapaata kyläkoulua. Palkatta ja viranomaisista huolimatta.

Kunpa pääsisi kouluun!

Siitä haaveilivat Viiritsan kylän lapset sata vuotta sitten. Siitä haaveilevat Halmeniemen kylän lapset Mäntyharjulla syksyllä 2005.

Viiritsan rohkeista lapsista, pikkuvanhasta Valo Aholasta ja hänen kavereistaan kertoo Kaija Juurikkalan elokuva Valo. Se pohjaa lapsinerosta kuvataiteilijaksi ja filosofiksi varttuneen Aleksanteri Ahola-Valon (1900–1997) pikkupoikana kirjoittamiin päiväkirjoihin.

Tarinassa Valo ja muut kylänraitilla vipeltävät tai aikuisten töihin pistetyt lapset perustavat oman koulun sen jälkeen, kun viranomaiset ovat mielivaltaisesti karkottaneet kylän lempeän opettajan. Sorron ja vainon eturivissä astelevat kylän pahikset, salaisen poliisin päällikkö ja hänen kätyrinsä kyläpoliisi. Lasten usko, toivo ja into kantavat, sankareilla on mittaa metri ja rapiat päälle.

Halmeniemen raitilla ilottelee värikäs kyltti: Halmeniemen vapaa kyläkoulu. Sitä vetää viranomaisia uhmaten, eräänlaisena kansalaisaktivistina Juha alias Juuso Juurikkala, ohjaaja Juurikkalan aviomies.

Sadan vuoden takaiset ja tämänpäiväiset sekoittuvat uskomattomalla tavalla.

Viiristan kyläkoulun opettaja istui lukemassa lapsille ääneen Charles Dickensin David Copperfieldiä – hirveää, mielikuvitusta ruokkivaa humpuukia! – kun kyläpoliisi tuli pidättämään opettajan ja koulun ovelle napsahti säppi.

Juuso Juurikkala istuu Halmeniemen koulussa lukemassa lapsille ääneen Philip Pullmanin Universumin tomu -trilogian ensimmäistä osaa Kultainen kompassi. On aamupäivän viimeinen oppitunti ennen ruokataukoa. Kolmetoista lasta kuudesta kahteentoista ikävuoteen istuu pulpeteissa ja ahkeroi omiaan – piirtää, laskee, kirjoittaa.

Juuso Juurikkala, 52, näyttää juuri siltä miltä humanistisen ala-asteen miesopen kuuluukin näyttää: karvaiselta ja ystävälliseltä. Tosin hän on vähän pöllämystynyt, että miten tässä näin kävikään, että hän, hoitovapaalla oleva Vantaan Ilolan suuren koulun entinen rehtori, vetää elokuussa käynnistynyttä eteläsavolaista kotikoulua – palkatta.

Koulu on elinehto

Kaija ja Juuso Juurikkala muuttivat Mäntyharjulle kaksi vuotta sitten, löysivät myytävänä olleen kyläkoulun järven rannalta toiselta puolelta pitäjää kuin tämä Halmeniemi, tiesivät jo ennen autosta nousua, että tässä se nyt tuli.

Heinäkuussa he muuttivat sinne, elokuussa sai alkunsa Juulia, heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa. Kummallakin on kaksi jo aikuista poikaa edellisistä liitoista.

– Sinne me päädyttiin, eikä olla päivääkään kaduttu, Juurikkala sanoo.

Pari tuntia myöhemmin, siinä kodiksi muuttuneessa koulussa Kaija Juurikkala virnistää, että jossain vaiheessa he itsekin ihmettelivät, että nyt kun heillä on ihana paratiisi, pieni tyttö ja koti, niin miksi hemmetissä pitää puuttua asioihin? Kun voisi itsekkäästi huolehtia vain omista asioista, jotka ovat hyvin.

Lastenleffojen ohjaaja vastaa kysymykseensä itse. Että heissä kai on säilynyt se lapsen ominaisuus: ei pysty vaikenemaan, ei ole sisäistänyt, että vähemmällä pääsee, kun pitää turpansa kiinni.

Juuso Juurikkala selvittää, millaista on mäntyharjulainen kyläkoulutaistelu.

– Huhtikuussa 2004 paikallinen koululautakunta ja valtuusto tekivät kouluverkkopäätöksen. Siinä määriteltiin ne oppilasrajat, joilla koulut pysyy pystyssä ja samalla päätettiin armovuodesta: vasta kahdesta peräkkäisestä rajanalitusvuodesta seuraa lakkautus.

Juurikkala oli Vantaan Ilolassa ajanut läpi järjestelmän, jossa pedagogisin perustein siirryttiin siihen, että oppilaita ensimmäisestä luokasta kuudenteen opetettiin yhdessä. Kaikissa viidessätoista luokassa oli kutakin ikäluokkaa. Eri-ikäisten systeemi toimi ja tuotti tulosta.

– Otin koulutoimeen yhteyttä kysyäkseni vain, että miksi kahden opettajan koulusta päädytään suoraan lakkautukseen, kun yhdenkin opettajan koulu toimii. Mietin, että vuosien työllä keräämäni kokemukset siirtyisivät tänne aivan semmoisinaan.

Hän järkeili, että kun oppilasmäärä putoaa alle 20:n, toinen opettaja lähtee ja kulut lähes puolittuvat. Kun oppilaita on alle kymmenen, tuskin kukaan enää vaatisi kyläkoulun ylläpitoa.

– Ajattelin, että muutos menisi siististi, ilman hirveää porua. Itkuun on kyllä syytä, sillä koulu on kylän elävänä pitämisen elinehto. Ei kouluttomaan kylään muuta yhtään perhettä – varsinkaan sellaiseen, josta on vähintään 30 kilometrin matka keskustaan.

Juurikkala osallistui keskusteluun aluksi vain kuntalaisena, kirjoitti paikallislehteen, kävi poliitikkoja tapaamassa. Kiinnostusta tunnettiin, mutta toimiin ei ryhdytty.

– Marraskuussa, puoli vuotta sen jälkeen kun samat ihmiset olivat tehneet oppilasmääräpäätöksensä, valtuusto lakkautti Halmeniemen koulun ja kaksi muuta. Kaikissa niissä oppilasmäärä ylitti rajan.

Palkaton paimen

Halmeniemen kylä on aktiivinen, muuttovoittaja. Uusia asukkaita ja lapsiperheitä on tullut, it-alan etätyöläisiä, kivityöntekijöitä, sirkuksen pitäjiä. Lomamökkibisnes kukoistaa silmittömän kauniissa järvien täplittämässä savolaismaisemassa ja monenmoisia suunnitelmia kypsytellään.

– Kyläläiset ottivat minuun yhteyttä ja kysyivät, voisivatko he ryhtyä markkinoimaan yksiopettajaisen koulun mallia, jotta koulu pysyisi hengissä. Siinä vaiheessa ei vielä tiedetty, kuinka onneton yhteistyö- ja keskustelukumppani tämä kunta on. Kuntalaisten mielipide ei paina mitään, Juuso Juurikkala sanoo.

Kyläläiset lähtivät esittelemään yhden opettajan mallia Suomen lähikouluyhdistyksen kautta lääninhallitukseen, opetushallitukseen ja Jyväskylän yliopistoon, jonka pedagogia ajaa ajatusta siitä, että pieni on lapsille parempi oppimisympäristö kuin suuri. Halmeniemen koulusta toivottiin pilottia, mallikoulua osaksi Jyväskylän opettajakoulutusta.

– Opetusministeriö ja valtionhallinto ovat niin raskaita ja hitaita, ettei tällä aikataululla ehtinyt tapahtua mitään. Alkukesästä nähtiin, että tämä koulu kaatuu, jollei toimenpiteisiin ryhdytä. Kyläläiset tulivat hattua pyörittäen luokseni, että millä ehdoilla tulisit opettamaan? Palkkaa he eivät kykene maksamaan, mutta olisiko silti jokin keino?

Juuso Juurikkala totesi, että puoli on tainnut jo tulla valituksi. Kahden päivän mietinnän jälkeen hän sanoi kyllä.

– Lupasin olla käytettävissä, jos minun ei tarvitse maksaa siitä, että tulen opettamaan toiselta puolelta pitäjää. Työmatkani on 42 kilometriä siivu pihasta pihaan. Sovittiin, että bensarahat maksetaan ja saan tuoda lapsen kylälle hoitoon maksutta niinä päivinä, kun Kaija on taipaleella.

Halmeniemen alueen kehittämisyhdistys teki kunnan kanssa vuokrasopimuksen 1950-luvulla rakennetusta koulutilasta. Sopimuksen mukaan vuokraaja saa käyttöönsä koulutilat ja kalusteet, vuokraan sisältyy lämmitys ja sähkö, internetin laajakaistasta maksetaan erikseen. Vuokra on runsaat 400 euroa kuussa.

– Yhdistys elää keräysvaroin ja lahjoituksin, järjestää arpajaisia, huutokauppoja, myyjäisiä. Ruokatarvikkeet ja koulutarvikkeet maksavat tuhansia euroja vuodessa, vaikkei kukaan täällä työskentelevä ota palkkaa, Juurikkala selvittää.

Kaksi äitiä tekee töitä keittiössä, yksi toimii puolipäiväisesti koulunkäyntiavustajana. Koulun eteisessä pönöttää suuri vihreä säästöpossu lahjoituksia varten. Koulukirjoja jouduttiin ostamaan, koulutarvikkeita, kyniä, kumeja ja vihkoja ja opettajan ohjeet tulivat lahjoituksena eräältä oppikirjakustantajalta.

Vanhemmat kulkevat viikonloppuisin sienestämässä ja marjastamassa. Tällä viikolla kuluu koko koululta päivä perunannostossa: paikallinen viljelijä lupasi vuoden perunat ilmaiseksi, jos ne koukitaan maasta. – Yhdistyksen ajatus oli, ettei koulu maksa oppilaiden vanhemmille. Talkootyötä tämä tietysti teettää. Eikä sen varaan voi määrättömästi laskea. Tätä pidetään yllä niin kauan kuin kyetään.

Sivu:  1 2