Isac Elliot: "Opiskelen lentokoneessa ja hotelleissa"

Isac Elliot ja Fredrik Lundén ovat isä ja poika, manageri ja poptähti sekä välillä myös opettaja ja oppilas.

Kun Isac Elliot, 12, lähtee kävelemään kaveriporukan kanssa koulupäivän jälkeen kotiin, Isacin isä Frerik "Fredi"Lundén, 35, seuraa poikansa kotimatkaa internetin kautta. Ensimmäiset fanit parveilevat koulun edustalla. Pitkin kotimatkaa Isac tallentuu häntä seuraavien tyttöjen kännykkäkameroilla ja sitä kautta Twitteriin ja Instagramiin.

Vielä tämän vuoden alussa Isac sai kulkea koulumatkansa rauhassa. Juuri kukaan ei ollut kuullut pojasta nimeltä Isac Elliot. New way home -hitti on tehnyt Isacista puolessa vuodessa Suomen kansainvälisesti menestyneimmän teinitähden ja Isacin erityisopettajana työskentelevästä isästä tämän managerin.

Isac ja Fredi kertovat tänään ilmestyneessä Apu-lehdessä, millaisiin ennakkoluuloihin teinipopparin uraa tukevat vanhemmat ovat törmänneet.

- Tuntuu oudolta, että jos nuori on hyvä urheilija, häntä pönkitetään ja kannustetaan. Jos taas nuori on hyvä musiikissa, niin saman tien ollaan riistämässä jotakin, Fredi sanoo.

Share

Sofin matkassa

Sofi Oksanen ei uuvu Tallinnassa.

Kirjailija Sofi Oksasen intensiivinen katse ei hellitä, kun hän kuuntelee entisen KGB-upseerin Rein Kasakin vuodatusta. Vanha herra on kirjoittanut Viron viime syksynä puhutuimman kirjan 50 aastat saatana embuses (50 vuotta saatanan palveluksessa). Edellispäivänä olemme jo tutustuneet miltei Tallinnan keskustassa olevaan Paterein vankilaan. Neuvostoajan kauhut tihkuvat sen seinistä, tuntuu kuin KGB olisi siellä yhä läsnä.

Sofi ja Rein Kasak tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa Piritan ulkolaidalla sijaitsevassa veneenmallisessa Paat-ravintolassa. Syödään rapeita siankorvia, mutta Rein Kasak puhuu. Hänellä on tarve puhdistautua menneisyydestään, joka sai sinettinsä jo lapsuudessa. Kasakin isä joutui Stalinin vainojen aikaan Siperiaan, jossa Reinkin vietti varhaisvuotensa. Sittenkin hänestä tuli vakooja, KGB:n uskollinen palvelija.

Edellisiltana Sofi Oksanen on kuunnellut Maarja Talgrea, joka pakeni äitinsä vatsassa 1940-luvulla Ruotsiin. Isäänsä Maarja ei koskaan tavannut, mutta kirjoitti hänestä kirjan Isäni, Leo, virolainen vapaustaistelija.

Apu oli mukana yhtenä kuudesta tiedotusvälineestä, joka sai kutsun elokuun alussa Sofi Oksasen uuden romaanin Kun kyyhkyset katosivat tapahtumapaikoille. Tallinnassa paikat ovat olemassa, mutta kirjan kylät Taara ja Tooru  ovat kuvitteellisia jossain Länsi-Virossa. Luin kirjan vielä korjaamattoman vedoksen kesäloman viimeisellä viikolla. Näin lukupaikassani laiturilla suurta symboliikkaa: istuin Suomenlahden saarella, jossa lapsuudessani vieraili vanhempieni virolaisia ystäviä. Arkkitehti- ja insinööriperheitä, joille vanhempani antoivat kotiinviemisiksi hammastahnaa, samppoota, saippuaa. Minua hävetti, vaikka kuulin paljon arjesta, jossa Virossa neuvostoaikana elettiin.

Kirkkaalla ilmalla Pellingin uloimmassa kärjessä saattoi aikoinaan nähdä kangastuksia Viron rannikolta. Vartiotorneja, sanoivat virolaiset vierailijat.

Isäni, toimittaja Sakari Talvitie, joka teki mittavan työn toisinajattelijana ja puolusti humanismia viimeiseen asti, kyllä kertoi kokemuksistaan. Mutta kuunteleeko nuori ihminen? Harvoin.

Muistin lukiessani Sofi Oksasen mestariteosta, miten isä teki turkulaisen Uusi Aura -lehden päätoimittajana ensimmäisiä reportaasimatkojaan Tallinnaan vuonna 1959. Matka tehtiin Leningradin kautta, koska vajaan 80 kilometrin vesireitti Suomenlahden ylitse aukesi vasta 1960-luvun puolivälissä. Seurue ei saanut olla hetkeäkään yksin, esiliina valvoi tekemisiä ja tapaamisia.

Sofi Oksanen kuunteli Rein Kasakia, Maarja Talgrea ja myös isääni, jonka kanssa hän oli tämän vimeisinä elinvuosina muutamaan otteeseen kirjeenvaihdossa. Lukipa yhden isän lähettämän kirjeen Aamutv:ssäkin. Isällä oli hallussaan tietoa, jota hän kutsui "perusmateriaaliksi".

Tallinnassa näen, miten Sofi Oksanen osaa suhtautua vanhempaan sukupolveen. Sen kokemuksia ja tietoja arvostaen. Hänen kirjansa on fiktiota, mutta tarina totta. Aivan vieressämme, sukulaiskansallemme tapahtui asioita, jolle ummistettiin silmät. Osittain olosuhteiden pakosta, Neuvostoliiton pelossa, suomettumisen vuosina.

Onneksi ei enää. Tänään Sofi Oksasen kirja julkistetaan Tallinnassa. Puoliksi suomalainen kirjailija uskaltaa sanoa enemmän kuin moni suomalainen vieläkään.

Share