Anssi 2010

teksti Susanna Luikku
kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu 11. helmikuuta 2010

Rockartisti Anssi 8000 ei muotoseikoista piittaa. Sama pätee yhdistetyn hiihtäjään Anssi Koivurantaan. Mitalitoivon mielestä parasta olympialaisissa on, ettei niitä tarvitse enää odotella ja että myöhemmin pääsee istumaan pilkille naama auringossa ja takapuoli jäässä.

Neljä vuotta on pitkä aika. Etenkin parikymppisen elämässä, kun kaikki tekeminen on määritelty olympiatavoitteen mukaan. Siinä sivussa on tosin pitänyt nousta yhdistetyn maailmancupin huipulle, opetella lajinsa tylsempi puolisko eli hiihto kunnolla, kasvaa pikkuhiljaa aikuiseksi ja elää normaalia nuoren miehen elämää.

– Parasta Vancouverin kisoissa on, että ne alkavat. Loppuu odottelu, virnistää Anssi Koivuranta, yksi Suomen mitalitoivoista.

Tai miten sen toivon nyt ottaa. Etukäteen varmimpiin palkintolajeihin kuulunut yhdistetty sai vahvistukseksi Hannu Mannisen, mutta Koivurannalle kauan odotettu kausi on ollut hankalampi kuin yksikään aiempi.

Influenssa iski harjoittelun ratkaisevassa viimeistelyvaiheessa, sairastelukierre on tehnyt kisakalenterista repaleisen eikä edelliskauden maailmancupvoiton tuonutta suoritusvarmuutta ole löytynyt.Koivuranta ei silti suostu stressaamaan tilanteesta.

– Sama olisi stressata, että perkele, kun kesällä sataa vettä. On turha repiä pelihousujaan asioista, joihin ei voi vaikuttaa.

– Tuntuu kuin

olisi voittanut, kun pääsi ladulle. Olin jo viikkoa ennen kisaa niin hermona, etten muista ajasta mitään, Koivuranta pyyhkii hikeä Rukan hiihtostadionin maalialueella.

Sairasteluun oli kaatua Koivurannan viime vuoden lopun kotikisakin. Urheilulääkärivelho Harri Hakkarainen antoi intoa puhkuneelle nuorukaiselle kisaluvan tarkan harkinnan jälkeen, ja kuusamolainen pinnisteli Rukan mc-avauksessa viidenneksi. Voittoon rynni hiihto-osuuden murhaavalla loppunousulla kukapa muu kuin elokuussa (!) lajin pariin palannut ”eläkeläinen” Hannu Manninen.

– Lopussa piiputti pahasti, mutta sen ehdin tajuta, että sieltä härkä painaa ohi. Hannuhan on niin iso jätkä, ettei mahdu edes vaihtamaan vaatteita meidän kopissa, Koivuranta virnisteli.

Tätä ei pidä käsittää väärin: yhdistetyn porukan hengessä ei ole vikaa, ja joukkuekisassa Manninen voi olla kirjaimellisesti kullanarvoinen mies. Anssi Koivuranta vain ei ole totista torvensoittajatyyppiä. Tämän voi todeta paitsi vapautuneesta esiintymisestä myös Koivurannan kotisivuilta (www.anssikoivuranta.fi), joilla urheilija bloggaa suhteellisen aktiivisesti – ja ilman pidäkkeitä.

”Monoa jalkaan ja plexit silmille. Pyyhkijät olis ihan jees jos vauhdin mukanaan tuoma ilmavirta ei riitä siirtämään vettä visiiristä pois.”

”Meikäläinen suoraan sanoen kusi oman osuuden jo mäessä, kun hyppy ei kertakaikkiaan toimi niinkun pitäis. Nyt unille ja huomenna uutta matoa koukkuun! Madosta tulikin mieleeni A-laudan matojoiku... vois testata jos kadonnut mäkikunto löytyy madosta!?”

Nuo sitaatit riittänevät kertomaan, mistä sivuilla on kyse. Onko Kuusamon poika koskaan pahalla tuulella?

– En jaksa kauheasti pingottaa. Mutta kyllä mä olen pahallakin päällä, joskus. Fyysinen rääkki auttaa, mutta saatan myös jäädä ajatuksiini. Leireillä porukka nauraa, kun saan ruokapöydässä viiden minuutin kohtauksen ja tuijotan vaan zombina jonnekin – että jaha, Anssi on taas jumissa.

Yhdistetty on

kummallinen laji. Siinä kysytään räjähtävää ponnistusvoimaa, rämäpäisyyttä ja parhaiten nuorilta pojilta löytyvää hippiäisen ruumiinrakennetta (mäkihyppy), mutta myös vuosien rääkillä rakennettavaa pohjakuntoa, raakaa kestävyysvoimaa sekä teknistä ja taktista kärsivällisyyttä (maastohiihto).

Irvileukojen mukaan yhdistettyä harrastavat ne, jotka eivät osaa hypätä eivätkä hiihtää kunnolla. Sitä myös harrastetaan vakavissaan noin tusinassa maassa – mutta tämä korttihan on Suomessa varattu ainoastaan naisten (joukkue)lajien väheksymiseen.

Vakavammin: vain ne, joilla on ongelmia itsensä, maailman, suosikkilajinsa tai kaikkien kolmen kanssa, haaskaavat omaa ja muiden aikaa yllä olevan kaltaiseen lätinään. Koivurannan ja Mannisen saavutukset ovat heidän omiaan, heidän lajinsa ehdoilla tehtyinä, ja he ovat eläneet huippu-urheilijan elämää pienestä pitäen.

Koivuranta, 21, on ollut ammattiurheilija käytännössä jo ennen täysi-ikäisyyttä. Hän ei osaa määritellä, milloin urheilu muuttui hauskasta harrastuksesta tositouhuksi.

– Ei se tietyllä tavalla ole koskaan muuttunut, ja hyvä niin. Tosin pikkupojasta asti olen tähdännyt arvokisa- ja olympiamitaleille, hän sanoo.

Suomessa yhdistettyä

on pitkään lähestytty mäkipää edellä, ja mäkihyppy on myös Koivurannalle luontaisesti vahvempi osa-alue. Viime vuosina hiihdon merkitys on kuitenkin kasvanut, mikä on osaltaan helpottanut Mannisen ja muiden kolmikymppisten nopeaa paluuta huipulle. Hiihto-osuuden painoarvoa korostaa mäkihypyssä itävaltalaisten painostuksesta torpattu, mutta yhdistettyyn kelpuutettu tuulitasaussääntö.

Iso tekijä Koivurannan menestyksessä on parantunut hiihtotekniikka ja -kestävyys. Iän, voimatason ja rutiinin kertymisen lisäksi asiasta kuuluu kiitos valmennukselle, etenkin Reijo Jylhälle.

– Mieluummin minä vieläkin treenaan mäkeä kuin hiihtoa, mutta molemmissa on pärjättävä. Viime syksynä valmennus kommentoi, että nyt tuo alkaa vähän näyttää hiihtämiselle, Koivuranta naureskelee.

Välitön, innokas, tunnollinen, touhukas, luonnonlapsi – näillä sanoilla muut kuvailevat Koivurantaa. Millainen valmennettava hän itse kokee olevansa?

– Aika helppo, koska olen sen verran yksinkertainen, että uskon kaiken mitä sanotaan ja teen mitä käsketään... Ei vaan, kyllä ajatella pitää eikä vaan juntata lehmänaivoilla eteenpäin.

– Tiedän, miten kroppani toimii, ja uskallan sanoa, jos joku treeni tuntuu liian härskiltä. Suomessa on lajista riippumatta mennyt pilalle monta lupausta sillä, että kun tuo kerran seisoo treeniohjelmassa tälle päivälle, niin tehdään se, perkele. Oli järkeä tai ei.

Koivurannasta, kuten

monesta muustakin huippu-urheilijasta puhuttaessa unohtuu helposti, kuinka nuoresta ihmisestä on kysymys.

Pääkaupunkiseudulla moni hänen ikäisensä ei ole edes muuttanut pois kotoa, ja varsinkin pojat ovat kasvaneet ulos murrosiästään vasta muutamia vuosia sitten.

Huippu-urheilun kurinalaisuus vaatii aikuistumaan nopeasti, mutta touhun kaikennielevä sisäsiittoisuus voi myös jäädä päälle ja saada urheilijan luulemaan, että maailma pelaa hänen säännöillään lopun elämää – mikä on taas viime aikoina surullisesti todistettu.

Koivurannalle lopettaminen on kaukainen ajatus, mutta nuoren miehen harteilla lepäävät olympialaduilla kovat paineet. Loistavan viime kauden ainoa tahra tuli Liberecin MM-kisoissa, jossa yhdistettyä suvereenisti hallinnut suomalainen jäi sekä yhteislähtö- että normaalikilpailussa neljänneksi.

– Se oli karmea pettymys, mutta en jaksa uskoa, että salama iskisi toista kertaan samaan paikkaan, Koivuranta tokaisee.

– Mitä paineisiin tulee, haluan ainakin ajatella, etten suostu ottamaan niitä ulkopuolelta. Ok, urheilen ammatikseni, mutta en ole tilivelvollinen tuloksesta muille kuin itselleni.

– Olen aika kova jännittämään, mutta se pitää kääntää positiiviseksi voimaksi. Kun ennen kisaa tuntuu, että kohta tulee oksennus, se tarkoittaa vain, että olen äärimmilleen keskittynyt ja kaikki aistit ovat valppaina.

Vapaa-aikanaan Koivuranta

sanoo tekevänsä mieluiten samaa kuin moni urheilija: ei paljon mitään. Kun vuodessa on 200 matkapäivää, mieli lepää parhaiten kotona tai mökillä Kuusamon kupeessa.

– Varsinkin pilkillä! Kun kisat ovat ohi ja kevät tulee, menen öllöttämään järven jäälle naama auringossa ja perse jäässä. Sikasiistiä.

Vauhdikkaammin mieli tyhjenee ”rakkaan muoviohjuksen” eli moottoripyörän ohjaimissa. Hölmö kysymys harrastuksen riskialttiudesta saa haastattelijankin nauramaan älyttömyydelleen: suurmäestä hyppijän sponsorit ja lähipiiri tuskin miettivät moisia.

Lähipiiristä puheen ollen. Vaikka nuoripari ei ole asiaa mainostanut, Koivuranta on vuoden päivät pitänyt yhtä toisen Vancouveriin lähtijän, alppinisti Sanni Leinosen kanssa.

Pohjoisen vilkkusilmän ja temperamenttisen alppiprinsessan suhteessa riittänee sähinää, kun molemmat vielä reissaavat jatkuvasti ympäri maailmaa?

– Joo, mutta yllättävän hyvin on saatu yhteistä aikaa järjestymään. Ai kumpi teki aloitteen seurusteluun? En mä tiedä, oikeasti... se juttu vaan tuli.

Vancouverissa he eivät ehdi toistensa suorituksia seurata. Yhdistetyn joukkuekisa ja ison mäen henkilökohtainen kilpailu järjestetään toisen kisaviikon lopulla päällekkäin naisten pujottelujen kanssa, mutta lievästi sanottuna mielenkiintoisen suunnittelun vuoksi Koivurannan urakka alkaa jo sunnuntaina pienen mäen kilpailulla.

– Se on enemmän hiihtopainotteinen juttu, sillä pikkumäessä ei saa revittyä isoja eroja ladulle, mutta lähden kaikkiin kolmeen kisaan yhtä tosissani. Nyt on helppo lyödä tavoitteeksi, että lähden tekemään kauden parasta kisaa, koska tämä kausi on ollut tällaista säätämistä.

Teen parhaani ja katson mihin se riittää?

Kaikkien kliseiden äiti voi tässä tapauksessa riittää hyvinkin pitkälle.

Anssi Einar Koivuranta

• Syntynyt: 3. heinäkuuta 1988 Kuusamossa, jossa yhä asuu.
• Ammatti: yhdistetyn hiihtäjä.
• Seura: Kuusamon Erä-Veikot.
• Saavutuksia: maailmancupin voittaja 2008–09, joukkuekilpailun MM-kultaa ja normaalikilpailun MM-pronssia 2007, joukkuekilpailun olympiapronssia 2006, nuorten sprintin MM-pronssia 2004.
• Perhesuhteet: seurustelee alppinisti Sanni Leinosen kanssa.
• Harrastukset: moottoripyöräily ja -kelkkailu, pilkkiminen ja laskettelu.
• Motto: Hiljaa hyvä tulee, mutta paniikissa paras!