Ei tullut parturia – tuli näyttelijä

teksti Hannu Koskela
kuvat Ari Ijäs

Julkaistu 1. helmikuuta 2010

Tuija Vuolle aloitti Porin Teatterissa harjoittelijana, jonka tehtäviin kuuluivat esitysten julisteiden liimaaminen kauppojen ikkunoihin ja vanhempien näyttelijöiden pullakuskina juokseminen. Helmikuussa Vuolle viettää 50-vuotistaiteilijajuhlaansa Tampereen Teatterissa.

Nyt 67-vuotias Tuija Vuolle kävi syntymässä Kajaanissa, mutta kun vanhemmat erosivat, hän muutti kuusivuotiaana äitinsä kanssa tämän kotipaikkakunnalle Poriin ja sieltä 16-vuotiaana edelleen äidin kanssa Kauhajoelle.

– Siellä syttyi halu näyttämölle. Puuhasin heti monessa mukana: vedin lapsille satujumppaa, ja kun teimme kirkkonäytelmää, otin itselleni paholaisen roolin.

– Aika omituinen pieni tyttö minä olen tainnut olla, kun nyt tarkastelen lapsuuttani. Äiti joskus sanoikin, että Tuijasta ei ole ollut koskaan mitään huolta. Tuija on aina hoitanut itse itsensä.

Ihan suora Vuolteen tie parrasvaloihin ei ollut, vaikka hänen Kajaaniin jäänyt isänsä Antti Vuolle (1903–67) ansaitsikin elantonsa näyttelijänä ja veti tyttären jo nelivuotiaana kaupunginteatterin näyttämölle.

– Isä kiikutti minut avustajaksi Tatu Pekkarisen musiikkihupailuun Kalle Aaltosen morsian. Olin yksi meripojista, pienin koko joukossa.

– Enimmäkseen kai luuhasin teatterin puutalon sokkeloissa ja lavasteissa, mutta erityistä muistikuvaa minulla ei siitä ole. Ainoa valokuvakin esityksestä on kadonnut.

Vielä tuolloin teatterikärpänen ei puraissut Tuija Vuolletta kuolettavasti. Ennen pyrkimistä isän ammattiin nuoren neitosen piti vielä koettaa äidin töitä.

– Äitini Rauha Vuolle, omaa sukuaKesti (1910–2003) oli parturi. Hän sovitteli samaa hommaa myös minulle Kauhajoella, kun olin 17-vuotias.

– Ensimmäisistä askareista muistan, että äidillä oli asiakas vielä jouluaattona iltakuudelta. Minä sitten sain lakaista hiuksia, kun isäpuoli pyjamassaan toljotti vieressä.

Kun Tuija Vuolle itse joutui saksihommiin, leikkaukset sujuivat kohtuullisesti. Hän oppi jopa tuolloin muodikkaan Nestle-permanentin teon.

Teoria oli hallussa, kunnes kampaamoon saapui muuan emäntä takalakeuksilta.

– Hän oli kuivakka perusmaatiainen. Tosi rasvainen tukka haisi pahalle, eikä se puhdistunut, vaikka kuinka vaahdotin. No, siitä huolimatta pistin rullat hänen päähänsä. Kun pitkän tovin jälkeen lopulta otin ne pois, näkyvissä ei ollut kiharan kiharaa. Isosta peilistä näkyi vihainen naama.

– Sekunnissa keksin kysyä, sattuuko teillä parhaillaan olemaan kuukautiset. Ja kun hän onnekseni vastasi kyllä, sanoin sen olevan niin iso hormonaalinen muutos, ettei hius tuona aikana juuri kiharru.

– Siihen päättyi meikäläisen ura muiden kampaajana.

Omia hiuksiaan Vuolle sen sijaan tykkää edelleen laittaa. Nykyisen vapaa-ajan hurlikurlinsakin hän on itse kehittänyt.

14-vuotiaana Vuolle

luki porilaisesta lehdestä, että Suomeen tulisi vierailulle ranskalainen Blue Bells -tanssiryhmä.

– Pituusvaatimus oli vähintään 170 senttiä, joten minulla 163-senttisenä ei ollut toivoakaan päästä niihin sulkiin ja bikineihin. Pettyneenä kirjoitin Aatos Erkolle – olin aikaisemminkin ollut häneen yhteydessä. Myötätuntoinen Erkko vastasi, että ei sitten muuta kuin teatterikouluun vaan.

– Kävin pyrkimässä, mutta liian nuoreksi arvioituna en päässyt sisään. Vuonna 1960 pääsin kuitenkin Porin Teatteriin Salli Karunan oppilaskouluun.

– Asuin aluksi hänen luonaan ja otin lausuntatunteja. Kun Sirkku Saarnio lähti pois, sain Porin Teatterista vapautuneen oppilaspaikan.

Allekirjoitettavaksi annettiin ensimmäinen oppilasvälikirja.

– Sitouduin vain vuodeksi, koska oli aivan varma teatterikouluun pääsystä. Kun se jäi unelmaksi, kinusin takaisin teatteriin.

Teatteri heltyi, mutta taiteilijan ura ei ainakaan aluksi ollut pelkkää kuuluisuuden valokeilassa paistattelua.

– Juoksutyttönä liimailin esitysten julisteita porilaisten kauppaliikkeiden ikkunoihin ja kuskasin lämpiöön vanhempien näyttelijöiden taukokahvipullia.

Vuolle kesti unelmissaan. Hän oli aina rakastanut tanssimista, käynyt lapsesta saakka balettikoulua ja oli intoa täynnä, kun Erkki Kunttu Suomen Kansallisoopperasta tuli Poriin antamaan tanssitunteja.

– Kuntun puhe oli suoraa mutta tylyä kuultavaa. Vyötäröstä ylöspäin minulla kuulemma oli kaikki hyvin: kauniit kädet ja niin edelleen. Vyötäröstä alaspäin taas oli pelkkiä ongelmia: jalat eivät aukea ja niin edelleen. Prima ballerina -unelma kannatti kuulemma heti haudata.

Vuolteen ensimmäiseksi kunnon näyttämötehtäväksi meinasi osua William Shakespeare Myrskyn Ceres, joka on kaiken hedelmällisyyden ja luonnonrikkauden rehevä jumalatar.

– Kun ohjaaja Jouko Paavola näki minut, hän huusi kauhistuneena, että kaltaiseni 47-kiloinen tyttönen ei missään tapauksessa sovi rooliin. Niin sen sai kollegani Kerttu Nieminen, ja minut pantiin vetämään oma nimeni yli kaikista käsiohjelmista ja julisteista ja kirjoittamaan tilalle Kertun nimi.

Tämäkään ei katkeroittanut Vuolletta. Nuorimmaisille oli perinteisesti osoitettu oma paikkansa teatteriyhteisössä.

– Lämpiöönkään ei menty kuin luvan jälkeen, ja silloinkin piti katsoa, mihin tohti istua. Niinpä tunsin itseni aika otetuksi, kun sain asettua näyttelijä Airi Pihlajamaan pukuhuonetoveriksi.

– Muistan, kuinka Airi antoi minulle vanhat rintaliivinsä. Ne olivat minun ensimmäiseni.

Koti järjestyi teatterin piharakennuksessa. Sisustuksen Vuolle hankki lähietäisyydeltä: kaappi sekä sohvan pohja uudella kankaalla tuunattuna kalustevarastosta. Kirjahylly syntyi yhdistelmästä tiiliskiviä ja mustia lautoja.

– Kotikirstu sentään tuli äidiltä, ja se on siitä lähtien seurannut minua.

Näyttelijäoppilaalle maksettiin kehnoa palkkaa.

– Ilman äidin lähettämiä raha- ja ruokapaketteja en olisi selvinnyt. Joskus olin jopa kaksi viikkoa syömättä, ja kun sitten sain pienen palkkani, kiiruhdin Martta-killan ruokalaan syömään lihapullia. Ahmin annoksen, joka pyöri pitkään mahassani ja päätyi katuojaan.

– Ansioiden hieman parantuessa sijoitin tilipäivinä Geisha-suklaapötköön ja porilaiseen kaikilla mausteilla.

Elämä sinänsä oli ihanan huoletonta.

– Heräsin varttia vaille ja ehdin naapuritaloon harjoituksiin kymmeneksi.

1960-luvun alkupuolella Vuolle pääsi näyttelemään – jo toista kertaa Porissa – pikkupoikaa näytelmässä Fyysikot. Kaverina näyttämöllä oli muuan nuorimies nimeltään Jorma Uotinen.

– Fyysikoissa olin siis pikkupoika jo toista kertaa Porissa – kävin silloin oikein hyvin pojasta – ja usein harjoitusaikoina jutustelimme Jorman kanssa puvustajan ompeluhuoneessa. Jo silloin hän oli erikoinen, kiehtova persoona.

Myöhemmin Uotisen ja Vuolteen tiet yhtyivät Savossa.

– Kävin Kuopio tanssii ja soi -tapahtumassa Uotisen tanssikurssilla. Hän treenautti meitä aamukymmenestä iltapäivän viiteen asti. Se oli kovaa, mutta mielenkiintoista fyysistä työtä.

Tuija Vuolle piti tanssista,

mutta teatteri oli tärkeintä.

– Kotielämä oli risaista. Äiti ja hänen uusi aviomiehensä riitelivät usein ja raivokkaasti. Siksi myös koulunkäyntini osoittautui aika epätoivoiseksi. Huonoja todistuksiani katsoessaan äiti tosin lohdutti, että älä välitä, sinusta tulee näyttelijä.

– Monille on ollut järkytys kuulla risaisesta lapsuudestani. He ajattelevat, että olen valoisa, iloinen ihminen. Olen kuitenkin aito pessimisti, Vuolle yrittää vakuuttaa.

– Tietyllä lailla epävarma ihminen hakeutuu näyttämölle ja avaa siellä jotain, minkä muuten pitää piilossa. Tässä piilee työni ristiriitaisuus.

Vuolle kärsi varsinkin 1960-luvulla huonosta itsetunnosta. Häntä katsottiin pelkästään kasvojen kautta: se nätti, tyhmä tyttö.

– Sen pohjalle ei näyttelijänuraa olisi voinut rakentaa. Onneksi mieheni kasvatti itsetuntoani vaikeina aikoina aivan ihanasti.

Jo ennen Tampereelle muuttoa, elokuussa 1965, Tuija Vuolle ja Erkki Wessman olivat avioituneet Porissa. Poika Jaan syntyi 1974.

– Tampereella näyttelin aluksi paljon bulevardikomedioissa ja musikaaleissa. Ne eivät suinkaan ole niin helppoja, kuin miltä näyttävät. Itse asiassa ne ovat näyttelijäntyön peruskoulua. Vähitellen sain muitakin osia. Yhtenä ensimmäisistä on jäänyt mieleeni Juhani Ahon Papin perheen Maiju.

Roolien muuttuessa yhä ”paremmiksi” myös näyttelijän sisimmässä muhi muutos. Vuolle alkoi ylpistyä.

– Vuonna 1969 harjoiteltiin Juhani Peltosen Päivänsankari-näytelmää. Tuolloin olin jo muuttunut sangen koppavaksi: annoin omahyväisiä lausuntoja ja kuvittelin itsestäni ties mitä suurta.

– Se olisi ollut lopun alkua. Onneksi mieheni näki ja ymmärsi tilanteen sekä uskalsi puuttua. Tietysti loukkaannuin ja mökötin – viikon, ehkä pidempäänkin. Lopulta tajusin, että tottahan tämä Porin poika puhuu.

Työuralla tietty nöyrtyminen antoi eteen isot haasteet. Heti 1970-luvun alussa Vuolteelle avautui mieluisia mahdollisuuksia onnistuneisiin tulkintoihin August Strinbergin Neiti Julien nimiroolissa ja Henrik Ibsenin Nukkekodin Norana.

– Nykyisin yhdessäolomme Erkin kanssa on seestynyttä, määrättyihin tapoihin asettunutta. Luemme paljon ja keskustelemme lukemastamme. Arvostamme toinen toistemme näkökohtia. Seuraamme myös politiikkaa, koska teatteriahan sekin on.

– Hienointa Erkissä on, että saan häneltä luottamusta ja tukea. Se rohkaisee minua toteuttamaan omia ajatuksiani. Siksi minulla onkin hyvä itsevarmuus, vaikka itsetunnon kanssa aina välillä onkin ongelmia.

Miten Tuija Vuolle voisikaan ennakoida kaikkea eteen tulevaa? Kuten esimerkiksi erään naisnäyttelijän laukomaa, kun hän vieraili Tampereen Teatterissa: ”Kuule Tuija, ethän sinä ole yhtään sellainen kuin mitä sinusta tuolla Helsingissä puhutaan.”

– Kun tulin kipeäksi ennen Riihimäen Teatterin vierailuensi-iltaa – olimme Matti Tuomisen kanssa valmistelleet Maria Jotunin Amerikan morsiamen – iltapäivälehti uutisoi, että ”työnarkomaanina tunnettu Tuija Vuolle on sairastunut”.

Tölväisyjä tuli,

mutta tuli myös voittoja. 1970-lukua Vuolle kuvaa tietynlaiseksi kasvun vuosikymmeneksi.

– Kun Matti Tapio tuolloin ohjasi Paavo Haavikon näytelmää Sulka, hän arveli, etten ymmärtänyt mitään koko jutusta. Palasin itkien kotiin ja aloin lukea Haavikkoa. Seuraavana päivänä Tapio lohdutti, että nythän se kulkee oikein hyvin.

TV2:n kuvatessa Tohlopissa Haulitornin salaisuutta Vuolle pestattiin noidaksi. Kauhukokonaisuuden kruunasivat vihreät piilolinssit.

– Kun kävelin turnyyripuvussani tauolle kahvilaan, käytävällä maleksinut Jouko Turkka mittasi minut ja mutisi, että nyt ne ovat tehneet sille tollasen persuksenkin.

1980-luvun alussa iski neljänkympin kriisi.

– Arvelivat minun siitä lähtien – loppuelämäkseni – joutuvan lämpimiin, pehmoisiin äitirooleihin. Tuntui kuin kaikki olisi ohi, kunnes tajusin tehdä minulle osuneista rooleista niin rajuja, että oksat pois.

Puoli vuosisataa tuli täyteen 1990-luvun alussa. Silloin Vuolle iloitsi, että nyt elämä vasta alkaa. Hieman päälle kuusikymppisenä hän piti hetken aikaa harmaata tukkaa.

– Kokeilu päättyi, kun eräänä päivänä ulkoillessani eteeni pyöri läheisen Johanneksen koulun piha-aidan alta jalkapallo, ja kuulin jonkun pikkupojan huutavan: ”Mummu, hei! Heitä se pallo tänne.”

50-vuotistaiteilijajuhlan idean Vuolle kyseenalaisti. Minäkö juhlisin?

– Onneksi ihmiset sanoivat, että ihanaa, kun juhlit. Nyt luotan itseeni ja odotan helmikuun 14. päivältä hauskaa ja rentoa kansalaisjuhlaa hotelli Tammerissa. Juhlanäytännössä näyttelen Tampereen Teatterin päänäyttämöllä vanhan Aliiden roolin Sofi Oksasen näytelmässä Puhdistus.

– Kesäkuun alussa jään eläkkeelle. Näyttämöhommiin on kyllä jo pyydelty. Hassua, että en ehdi edes lopettaa varsinaista työtä, kun se jo taitaa alkaa uudestaan.

Ei silti, ettei muutakin puuhaa olisi.

– Täytyyhän eläkkeelle jäämisen tuntua joltakin, ja elämän on oltava jotakin muutakin kuin työtä. Onnekseni olen kotikissa. Tykkään kutomisesta ja ompelusta. Viihdyn löhöämässä sohvannurkassa: ympärillä ovat aina sesongin mukaan vaihtuvat värit.

Seuraavaksi Vuolle vaihtaa lattialle kevään merkiksi eri matot kuin talvella.

– Hesarin viikonloppuristikon täyttäminen on haaste myös Erkille. Siksi meille on hankittava kaksi sunnuntainumeroa. Ristikon ratkominen rentouttaa päätä, kun työ pakottaa ajattelemaan ja muistamaan.

Vuolteen tv-intohimo on Kauniit ja rohkeat.

– Brooke on ollut kaikki vuodet yhtä surkea. Kun hänen vasen silmänsä taas kerran itkee, mietin, puhalletaanko sitä mentholia aina vain samalta puolelta.

Tuija Vuolle itse tunnetaan monipuolisista televisiorooleistaan.

– Reinikainen-sarjan Aili Hinkka oli hoivaajatäti. TV2:n maalaiskomedioiden Viola Turpeinen puolestaan koppava, itseään täynnä oleva nainen. Pahoissa hahmoissa on useimmiten enemmän särmää kuin hyvissä, ja siksi niiden näytteleminen on aina mielenkiintoisempaa.

Isä Antti Vuolle

ei ehtinyt koskaan nähdä tytärtään Tampereen Teatterin lavalla.

– Kun olin lapsi, hän nosti minut kämmenelleen seisomaan, heitti sitten ilmaan ja otti kiinni. Kirkaisin joka kerta ihastuksesta.

– Lapsuudesta muistan myös, kuinka isä löi käteeni ruusun ja käski improvisoida sen kanssa. Yritin tanssia ja kiemurrella, mutta ei siitä mitään tullut. Selviäisinkö tehtävästä nyt yhtään paremmin? En tiedä. Ainakin kai tanssisin syvällisemmin ja hieman ehkä avaisin ruusun terälehtiä…

Tuija Vuolle

• Näyttelijä.
• Syntynyt Kajaanissa 1942, lapsuus Porissa, nuoruus Kauhajoella ja jälleen Porissa. Asuu Tampereella.
• Kiinnitettynä Porin Teatterissa 1961–65, Tampereen Teatterissa 1965–, eläkkeelle 1.6.2010.
• Puoliso kirjailija, toimittaja Erkki Wessman, poika muusikko Jaan Wessman.
• Harrastaa sudokuita, ristisanoja, lukemista sekä Kauniiden ja rohkeiden näyttelijäntyön analysointia.