”Olen kuningatar elämäni shakkilaudalla”

teksti Juha Numminen ´
kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu 14. syyskuuta 2009

Ennen Lenita kuvitteli, että ajautuu myrskystä myrskyyn. Kirjan jälkeen hän huomasi, että onkin itse myrsky ja salamointi. Lenita kertoo, mitä ajattelee lukiessaan Juha Nummisen kirjaa Lähikuvassa Lenita Airisto.

Suomalainen kulttuuri on kuin shakkipeliä: hidasta ja kaavoihin kangistunutta, Lenita Airisto sanoo.

– Kaikki nappulat – yhtä lukuun ottamatta – liikkuvat ahtaasti, tarkasti määriteltyjen siirtojen mukaan. Se yksi muita vapaampi on kuningatar.

– Minä olen kuningatarnappula elämäni shakkilaudalla. Minä liikun suvereenisti joka suuntaan. En pysy kaavoissa. En sopeudu sääntöihin, jotka on säädetty alimmille sotamiehille, monneille. Minulla on omat sääntöni. Se herättää yleistä ärtymystä. Erityisesti miehet ovat vetäneet herneen nenäänsä, koska kukaan ei ole minulle tätä asemaa antanut. Olen ottanut tämän itse itselleni. Millä oikeudella? Omalla oikeudellani!

Asetelma on tuttu viime syksyn ja talven pitkistä haastattelutuokioista.

Ne elettiin Otavan satavuotiaan jugendlinnan graniittimuurien suojassa Uudenmaankadulla, Lenitan lapsuudenkodin maisemissa. Nyt miljöönä on uuden vuosituhannen ensimmäisen uhokauden monumentti, A-lehtien lasia ja terästä hohtava toimitalo Kulosaaren Naurissaaressa.

Ja jälleen Lenita puhuu. Puhuu. Puhuu. Kertoo elämänsä tarinoita, joilla on monta alkua, ja vielä enemmän loppuja, ja loputtomasti rönsyjä. Sinkoaa groteskeja vertauksia, jotka saavat nielaisemaan tyhjää, ja mielipiteitä, jotka iskevät kalloon kuin nyrkkirauta. Ivaa ja pilkkaa, uhoaa ja nauraa – eniten itselleen. Kuvailee miehiä, joista muutamaa jumaloi, joitakuita arvostaa ja aika monia ihailee, mutta oi, niin suurta laumaa inhoaa. Hyväksikäyttäjiä. Tuulenhaistajia. Vanhoja paskoja. Sovinisteja. Juntteja. Mätiä omenia, jotka ennemmin tai myöhemmin putoavat puusta itsekseen. Sikoja. Reppanoita. Luusereita. Rääpäleitä. Tyhmiä. Selkäänpuukottajia.

– Ne miehet kohtelevat naisia tavalla, joka osoittaa, että heidän sisällään asuu talibani, hän sanoo.

– 60- ja 70-luvuilla se ilmeni lottien ja heidän työnsä halventamisena. Tänään se ilmenee syrjintänä ja palkkaeroina työelämässä, perheväkivaltana ja avuttomaan asemaan sorrettujen prostituoitujen hyväksikäyttönä.

Nauhuri pyörii pöydällä, jolle on täälläkin katettu juustolla täytettyjä voisarvia ja väkevää kahvia. Tällä kerralla Lenita ei kuitenkaan heti haukkaa sarvea, vaikka näkymättömässä vatsassa kurnii nälkä. Sillä hänellä ei ole tänään – kuten ei yleensä muulloinkaan – ruokaa kotinsa jääkaapissa Kaskisaaressa. Parempaa tapaa pitää linjat kurissa ei näet ole.

Hän malttaa mielensä, kunnes valokuvaaja poistuu.

– Ettei pystytys luhistu, Lenita sanoo.

– Se ei näyttäisi hyvältä kuvissa.

Housut kintuissa

Lenita saapuu Avun haastatteluun tummanpunaisella Mersullaan katumuksenvioletissa housupuvussa, jonka osti Hongkongista 1980-luvulla.

Silloin hänen suuri hankkeensa – maailmankiertue Success Story Finland – ulotti valloitusretkensä Aasiaan. Samanväriset korkokenkänsä hän hankki Singaporesta, jossa show esitettiin Sheraton Towers hotellin Grand Ball Roomissa.

Silti Lenitaa katsellessa ei tule mieleen kirpputori.

Hän nauttii silminnähden asunsa ajattomasta tyylikkyydestä ja materiaalien hienosta laadusta, joka on kestänyt halki vuosikymmenien, sillä hän on tässä maassa halpahallilumppujen vihollinen numero yksi.

Dominique Denaiven suunnitteleman kirkkaanpunaisen kaulakorun Lenita osti muutamia vuosia sitten Pariisista. Se on hiottu pihkasta, mutta lahjakkaalla ja suositulla Dominiquella on tarjolla myös metallista, keramiikasta, emalista, nahasta ja lasista valmistettuja persoonallisia luomuksia. Dominiquella on ruotsalainen vaimo, ja…

Tietenkin Lenita tuntee Denaiven perheen sankaritarinan. Hän arvostaa korkealle sellaista yrittäjyyttä. Siksi hän ostaa jokaisella Ranskan matkallaan pienen, muodikkaan korun Dominiquen ateljeesta keskeltä Pariisia.

Kuningatarnappula nauttii arvaamattomuudestaan.

– Usein minä hämmennän ihmiset, kun ilmestyn kesken kaiken ulkopuolelta heidän shakkilaudalleen. He ovat siihen valmistautumattomia. Minä sekoitan heidän täsmälliset ja turvalliset liike- ja ajatusratansa. Yllätän heidän housut kintuissa. Mikä voisi olla inhottavampaa niiden illallispöytiinsä juurtuneiden itseriittoisuuksien mielestä? Tietenkin siitä syntyy konflikteja.

Jos Lenita ei toimisi niin, hän ei tuntisi olevansa kuningatarnappula. Hän ei olisi se Lenita, jonka Suomen kansa tavalla tai toisella tuntee jo kuudetta vuosikymmentä.

Häntä ei olisi olemassa.

Täydellinen, väsymätön

Lenita pyrkii täydellisyyteen kaikessa, mitä tekee, ja myös onnistuu – lähes täydellisesti.

Esimerkiksi ärsyttävyys. Monien mielestä se on hänen hirvein ominaisuutensa, mutta hän ei edes yritä elää puistatuksia aiheuttamatta. Päinvastoin. Juuri sillä hän loistaa. Hänen ärsyttävyytensä on täydellistä.

Kirjaa tehdessä Lenita oli haastattelijan kannalta täydellinen. Hämmästyttävän avoin. Rehellinen. Säälimätön itseään ja herkullisen aggressiivinen vihamiehiään kohtaan. Sanavalmis. Hauska. Reilu. Tunnollinen. Täsmällinen. Perusteellinen. Media-alan ammattilainen.

Kun käsikirjoitus oli valmis, hän ei vaatinut siihen yhtään muutosta, koska oli ilmoittanut alusta lähtien: ”Se on Juha Nummisen kirjoittama kirja. Ei minun.” Hän nieli iloisesti kaiken sellaisenaan. Myös jokaisen pirullisuuden ja ivalauseen.

Kaikkea muuta Lenitasta löytyy paitsi katumusta. Se rajoittuu tämänkertaisen puvun kirkolliseen väriin. Tai – hetkinen.

Kun häneltä kuitenkin kysyy nyt, kun kirja on valmis, kaduttaako jokin asia menneisyydessä, hän vastaa:

– Juu. Raivostuttaa! Minun olisi pitänyt hirttää useampia tyyppejä munistaan kattoon. Eivätkä kaikki pääse esille kirjassakaan. Siinä niistä on pieni otos. Muut ovat jääneet kuoroon taputtamaan pieniä karvaisia käsiään.

Se, että vanhana ihminen katuu eniten tekemättömiä syntejään, ei sovellu Lenitaan. Hän katuu vain sitä, ettei puolustautunut vielä ponnekkaammin ja tölvinyt vastustajiaan vielä lujemmin.

Lenitan henkilökohtainen arkisto on täydellinen.

Kun hän kertoi sovinistisista selkäänpuukotuksista tai median kataluuksista, hän todisti ne dokumenteilla: lehtijutuilla, asiakirjoilla, valokuvilla, videonauhoilla tai dvd-tallennuksilla.

Lenita oli väsymätön.

Viikoittaisia haastatteluja, jotka kestivät yli kolmesta tunnista yli neljään tuntiin kerrallaan, oli yhteensä kaksitoista. Ne päättyivät siinä vaiheessa, kun haastattelijan ajatukset puuroutuivat eikä kieli enää kääntynyt kysymään mitään järkevää. Korvissa vain soi läpitunkeva lenitanauru.

Mutta mikään ei viitannut siihen, että Lenitaa olisi väsyttänyt. Hän oli valmis jatkamaan kirkkaalla kurkulla ja täydellä vauhdilla vielä ties kuinka kauan.

Ruumiillistunut projekti

Lenita on ruumiillistunut projekti. Elävä laskelma. Toteutunut suunnitelma. Hän etenee tiukasti omaa rataansa päämäärästä toiseen ja hallitsee julkisuuttaan rautaisin ottein.

– Kirjaa lukiessa huomasin, että minulla on ollut elämässä selvä kaava lapsesta lähtien. Siihen kuuluvat haaveet, jotka tosin muiden mielestä ovat pikemminkin houreita. Minulle ne ovat kuitenkin päämääriä. Niissä aika ei ole määräävä tekijä. Minä jaksan odottaa. Vaanin oikeaa hetkeä kuin peto saalista. Isken kun tilanne on kypsä. Tai kun minä olen kypsä.

Täsmälleen silloin, kun olen varma, että saavutan päämääräni.

Kaava toteutui myös kirjaprojektissa.

Lenita singahti julkisuuteen Suomen Neitona 1954. Seuraavan vuosikymmenen alkupuolelta lähtien monet kustannusyhtiöt ovat halunneet julkaista hänestä kirjoitetun kirjan, mutta hän suostui vasta syksyllä 2008.

– En luottanut niihin, jotka ehdottelivat kirjaa ja jotka olisivat sen kirjoittaneet. Monet ihmiset näet kokevat elämäni erikoisena, hyvin outona, vaikka mielestäni tämä on ihan normaali elämä. Olin varma, että ne kirjantekijät muovaisivat elämäni ymmärrettäväksi kirjoittamalla siitä mielestään normaalimman ja helpomman. Oikomalla mutkat suoriksi. Korostamalla joitakin kohtia ja unohtamalla jotkut.

– Vaikeinta heidän olisi ollut käsittää työtäni ja uraani, koska ne ovat mutkia täynnä, monikerroksisia ja laaja-alaisia. Niiden tajuaminen vaatii talouselämän ja yhteiskunnallisten tilanteiden, ihmisluonteiden ja ihmisten välisten suhteiden tuntemusta. Eikä minua voi käsitellä ilman työtäni, koska se on minulle tärkein ja rakkain asia. Pääpaino kirjassa täytyy siis olla yläpäälläni eli sillä, mitä on korvieni välissä.

– Siispä päätin, että parempi kieltäytyä kirjasta, koska olen niin vaikea, suorastaan mahdoton tyyppi. Se olisi teettänyt liian paljon töitä minulla ja tuottanut kamalasti pahaa mieltä tekijöilleen. Annoin ajan kulua. Odotin oikeaa hetkeä.

Aika kypsyi

Aika oli kypsä vasta, kun kirjankustantaja Leena Majander-Reenpää pyysi Lenitaa yhdeksi kohteeksi uuteen Lähikuvassa-sarjaan.

– Otava on julkaissut seitsemän kirjoittamaani kirjaa, jotka eivät ole mitään taviskirjoja. Niiden punaisena lankana ovat naisten oikeudet, yrittäjyys ja väestön ikärakenteen maailmanlaajuinen muuttuminen eli hälyttävän nopea vanheneminen. Koska Leena on muodostanut mielipiteensä minusta kirjojeni kautta, olin varma, että hän ymmärtää, mikä olen ja millaisen kirjan haluan itsestäni.

Niinpä Lenitasta tulikin sellainen kirja, jollaisen hän halusi ja joka tyydyttää häntä. Esimerkiksi sopii kuvitus. Lähikuvassa-sarjan formaatin ohje ”noin parikymmentä valokuvaa” tarkoitti hänen kohdallaan yli kuuttakymmentä kuvaa. Sisällön aikataulu ”juhannukseen mennessä koko kirja painokunnossa”, tarkoitti hänen tapauksessaan sitä, että yksi luku taitettiin uudestaan vielä elokuun puolivälissä, koska mukaan oli saatava kuva Mauno Koivistosta ja Lenitasta Jatkoaika-ohjelmassa.

– Se kirja on muotokuva, analyysi, dokumentti, Lenita sanoo.

– Se on minun näkemykseni elämästäni. En halunnut mitään laimennettua velliä. Nuoleskelua. Makeilua. Lepsuilua minua tai muita kohtaan. Se ei ole sovinnainen eikä tavallinen, koska en ole sovinnainen enkä tavallinen.

– Mutta se ei ole mikään juorukalenteri. Juorut eivät kuulu minun maailmaani. Tosin siinä kirjoitetaan paljon miessuhteistani. Muutamista tärkeimmistä miehistäni kerron nimilläkin.

Vaikka Lenita joinakin muistelun kipeimpinä hetkinä kyynelehti, kirjasta ei kannata etsiä nyyhkettä saati katkeruutta.

– Vaikka olen siinä avoimempi kuin koskaan aikaisemmin, yksityisyyteni syvällisimmät ja julmimmat pettymykset puuttuvat. Jos kertoisin niistä, jokainen lukija ymmärtäisi ne tavallaan – ja väärin. Minun lisäkseni kärsisi liian moni viatonkin.

– En uskoudu koskaan kenellekään. Opin jo lapsuudenkodissani viisauden: ”Kaikki asiat eivät kuulu kaikille.”

Kovuuden tausta

Lenitan julkisuuskuva on kova.

Se ei ole harhakuva vaan taivahan tosi. Lenitaa kovempaa naista ei ole kuin filmeissä. Kovuus on kuitenkin vain yksi hänen monista aidoista piirteistään. Panssari, jonka hän on itse takonut ympärilleen. Tarkemmin katsoen siinä kuvassa on kuitenkin sävyjä, joista henkilökohtainen kovuus on kaukana. Aina kun saa tilaisuuden, hän puhuu tai kirjoittaa naisten kurjasta, riistetystä asemasta kehitysmaissa. Perää hyvinvointivaltion kansalaisilta inhimillisyyttä ja lähimmäisenrakkautta. Vaatii ottamaan kantaa ja auttamaan.

– Haluaisin, että nykysuomalaiset naiset, joille yhteiskunta on antanut kaikki mahdollisuudet inhimilliseen elämään, tuntisivat enemmän solidaarisuutta niitä raadeltuja naisia kohtaan, joilla ei ole mitään. Meidän naisillamme olisi esimerkiksi varaa ostaa kunniallisesti tuotettuja, laadukkaita ja kestäviä vaatteita. Ei tarvitsisi ylläpitää sellaista sortojärjestelmää, jollainen vallitsee Bangladeshissa ja monissa muissa maissa. Naiset raatavat 18 euron kuukausipalkalla 16 tuntia seitsemänä päivänä viikossa ommellessaan vaatteita, jotka me heitämme muutaman käyttökerran jälkeen roskikseen edistämään ekokatastrofiamme.

Julkisuuskuvan taustalla on yksityisyys, jossa kovuus toimii käytevoimana.

Se jalostuu tarmokkuudeksi, jolla hän tarpeen vaatiessa järjestelee ystäviensä elämää. Kyvyksi auttaa heitä mahdottomuutta hipovilla tavoilla, jotka eivät tule mieleen kenellekään muulle. Rohkeudeksi taistella sumeilematta heidän puolestaan välittämättä omista eduistaan tai ympäristön paheksunnasta.

Tätä voi nimittää Lenitan pehmeäksi puoleksi, vaikka pullantuoksuista äidillisyyttä siitä ei löydykään. Hän on lähiympäristöään ja ystäviään kohtaan empaattinen ja sydämellinen, reilu ja rehellinen omalla suoranuottisella tavallaan. Hän toimii myös huomiota herättämättä tärkeinä pitämiensä asioiden puolesta.

Viime keväänä julkisuuteen tuli yksi keskeinen alue Lenitan yksityisyydestä.

Kun professori ja taiteenkerääjä Pentti Kouri kuoli ja omalaatuinen rakkaustarina päättyi, nähtiin sydänjuuriaan myöten sureva Lenita. Mutta silloinkin hän purki tunteensa toimintaan, jonka ansiosta merkittävän suomalaisen vaikuttajan elämänurasta syntyi mediassa todenmukainen kuva.

– Jos minä näytän julkisuudessa vähänkin pehmeämmältä, ylitseni kävellään ja minut jyrätään, Lenita sanoo.

– Sen vuoksi olen suojannut yksityisyyteni ja pystynyt luomaan omana aikanani poikkeuksellisen työuran. Se ei olisi ollut mahdollista hemmottelulla eikä pehmoilulla. Se on vaatinut kivikovat tiedot ja taidot ja armottomasti työtä.

– Mutta minä en valita. Kovan mielikuvan ansiosta saan olla rauhassa.

Muuttuuko käsitys?

Muuttaako Lähikuvassa-kirja yleistä käsitystä naisesta, jonka useimmat suomalaiset uskovat taatusti tuntevansa läpikotaisin?

Tähän saakka Lenita-kuva on koostunut välähdyksistä eri puolilla mediaa ja muuta julkisuutta. Hänen toimintansa pitkäaikaisuus ja laaja-alaisuus, hänen ärsyttävyytensä ja itsevarmuutensa, mutkallisuutensa ja salaperäisyytensä, etevyytensä ja monipuolisuutensa, energisyytensä ja hyökkäävyytensä ovat johtaneet maineen silppuuntumiseen.

Tuloksena on loputon määrä pitkän ajan kuluessa kehittyneitä yksinkertaistuksia, muka-Lenitoja, joilla on vaivatonta kuitata koko ilmiö. Riittää kun sanoo: ”Hah hah. Valkoiset tennissukat!”

Luultavasti mielikuva muuttuu tavalla tai toisella, koska nyt kansien väliin on rakennettu kokonaisesitys Lenitan persoonasta ja yli 72 vuotta jatkuneesta elämästä lapsuudesta tähän päivään.

Lenita itse ei ole varma muutoksesta.

– Kaikki etsivät vain sitä, mitä haluavat. Selaavat uteliaina: ”Ai, tässä ei ole vielä sitä, mitä mä… Ai nyt, tässä se on. Joo-o… Tässä se puhuu miehistä. Johan mä sanoin… Mähän sanoin jo kauan sitten, että… Kato säkin, sivulla…” Suuni on täynnä multaa ja otsastani kasvaa horsmaa ennen kuin mielikuvat Lenitasta muuttuvat.

Lähikuvassa-kirjan avomielisyys tarjoaa lisää virikkeitä niille, jotka haluavat ivata, pilkata, irvistellä tai loukata häntä lehtien palstoilla. Mutta Lenita ei hetkahda.

– Nyt, kun elämäni tarina jaetaan pedoille, ne repivät sen ja rouskuttavat niin että pöllyää. Kiva katsella, millaisen ähkyn ne siitä saavat.

– Se, mitä minusta kirjoitetaan lehdissä, kertoo aina enemmän kirjoittajasta kuin minusta. On kunkin henkilökohtainen valinta, mihin kohtaan tekstissä tarttuu. Tulen jälleen näkemään, kuinka ihmiset paljastelevat itseään.

INFO Lenita Airisto

• Diplomiekonomi Lenita Airisto on tietokirjailija ja luennoitsija.
• Hän ponnahti Suomen kansan tietoisuuteen 17-vuotiaana Suomen Neitona 1954 ja sen jälkeen tähtimannekiinina.
• Tv- ja lehtitoimittajana Lenita toimi yli 30 vuotta ja yrittäjänä kansainvälisessä liike-elämässä 40 vuotta. Nykyinen työ tietokirjailijana ja luennoitsijana on kestänyt 15 vuotta.
• Toimittajauran huipputyöt olivat tv-ohjelmasarjat Jatkoaika ja Seitsemäs hetki.
• Yrittäjäuran merkittävimmät saavutukset olivat maailmankiertueet Suomi luo ja vie ja Success Story Finland. Suomea ja pohjoismaita kiersivät Lenita Muoti- ja Matkailushow’t.
• Hän on julkaissut seitsemän kirjaa, jotka käsittelevät yrittäjyyttä ja kansainvälistä bisneskulttuuria, naisten oikeuksia sekä väestön maailmanlaajuista vanhenemista.
• Juha Nummisen kirja Lähikuvassa Lenita Airisto ilmestyy 25.9.