Tanja Karpela keskellä uuden journalismin julmuutta

teksti Juha Numminen
kuva Seppo J.J. Sirkka

Julkaistu 15. kesäkuuta 2005

Näinä viikkoina lehdet elävät hulluja juorupäiviään, joiden keskellä kituu Tanja Karpela.
Hän on lehtibisneksen rahakone, josta kirjoitetaan ja jota kuvataan loputtomasti, mutta silti näyttää, ettei kukaan välitä hänestä.

Lehdistön Tanja Karpela -kevään alkutahteina voi pitää kirjoitusta ”Apinalinnan vangit”, joka ilmestyi toimittajien ammattilehdessä Journalistissa 17. joulukuuta 2004.

Siinä Seura-lehden tuore päätoimittaja Jari Lindholm, 44, arvosteli laajasti ja kärjekkäin sanankääntein suomalaista aikakauslehdistöä.

Helsingin Sanomissa uransa luonut lehtimies arvioi, että viihde- eli juorulehdet menestyivät vuonna 2004 loistavasti osaavuutensa ja uutteruutensa ansiosta, mutta ”perinteiset, laadukkaina itseään pitävät aikakauslehdet” jäivät markkinoilla häviölle, koska ”vakavasti otettavilla journalisteilla ei tuntunut olevan mitään kerrottavaa” ja koska lehdet ”ovat apeita, rumia ja tylsiä”.

”Niiltä puuttuu usko, että kilpailussa voisi enää menestyä ilman paparazzeja, ilmiantajia ja julkkissopimuksia”, Jari Lindholm kirjoitti.

”Ne eivät edes yritä hakea draamaa ja säihkettä omalta alueeltaan, reaalimaailmasta. Puhumattakaan, että ne löytäisivät yhteiskunnasta jotakin kauaskantoisempaa kerrottavaa.”

Laadun vaatimukset

Jari Lindholm vaati, että ”perinteisten medioiden pitäisi nopeasti löytää kilpailuun omat keinonsa eikä vain tuhahdella ylimielisesti, että kansa tyhmenee”.

Hän myönsi, että ”tiedonvälitys on bisnestä” ja ”tulosta on synnyttävä” eikä ”laadun myyminen ole helppoa”:

”Laatu pitää sisällään ajatuksen paitsi rehellisyydestä myös luotettavuudesta, ja luotettavuuteen kuuluu, että raportoidaan edes jollakin tasolla totuudenmukaisesti.”

Kauan ei tarvinnut odottaa, milloin uuden päätoimittajan näkemys tarvittavasta laadukkuudesta, draamasta ja säihkeestä reaalimaailmassa ilmestyi Seuran sivuille.

Huhtikuun 15. päivänä Seurassa (15/2005) julkaistiin kansijuttu Matti Vanhasen ja Tanja Karpelan öisestä kohtaamisesta kuusi vuotta sitten – huhtikuussa 1999 – tamperelaisessa hotellihuoneessa.

Siitä jutusta henki juuri se uskon heikkous, josta Jari Lindholm oli soimannut perinteisiä medioita Journalistissa.

Se perustui nimettömänä pysyttelevän ilmiantajan kertomukseen.

Niljakas juoru

Seuran juttu oli iäisyyden päässä tasosta, jota päätoimittaja oli vaatinut ammattikuntansa julkaisussa.

Se oli kirjoitettu niljakkaaseen, lukuisin tavoin vihjailevaan juorutyyliin. Sisällöltään se oli lapsellinen.

Juttu loi mielikuvan, tietenkin sitä suoraan sanomatta, että ensimmäisen kauden kansanedustaja Tanja Karpela, 29, ja puolueen varapuheenjohtaja, kansanedustaja Matti Vanhanen, 42, olisivat viettäneet aamuöisen lemmenhetken keskustan puoluevaltuuskunnan kokoontuessa hotelli Rosendahlissa.

Jutun mukaan Tanja Karpela pyysi ”luottohenkilönsä” yökerhon naistenhuoneeseen, jossa hän kehotti naista hakemaan Matti Vanhasta tanssimaan. ”Tämän jälkeen Karpela siirtyi hotellihuoneeseen, jossa myös luottohenkilö asui”, Seura kertoi.

Idea oli se, että tanssimisen aikana ”luottohenkilö” kertoisi Matti Vanhaselle Tanja Karpelan hotellihuoneen numeron. Näin tapahtuikin, ja ”silmin nähden hermostunut” varapuheenjohtaja katosi pian ”luottohenkilön” näköpiiristä.

”Puoli neljältä aamuyöllä luottohenkilö sai Tanja Karpelalta viestin: hän sai vihdoin palata huoneeseen lepäämään”, Seura kertoi.

”Luottohenkilön” avatessa hotellihuoneen oven vastaan tuli Matti Vanhanen, joka tervehti hieman hämillään. Tanja Karpela istui sängyllä.

Naurettava juoni

Pääkirjoituspalstalla päätoimittaja Jari Lindholm selitti, miksi Seura julkaisi kertomuksen kuusi vuotta vanhasta tapahtumasta.

Hän myönsi, että myös ministereillä on ”yksityisasioita, minuuden ja identiteetin välttämättömiä rakennusaineita, jotka eivät saa kuulua muille”, mutta korosti, että poliitikkojen yksityisasiat kuuluvat julkisuuteen, ”kun niiden voi katsoa vaikuttavan maan asioiden hoitoon”.

Silloin näet poliitikon ihmissuhdeverkostoilla on ”kansallista merkitystä”.

Päätoimittaja ei tietenkään kiinnittänyt huomiota jutun naurettavuuksiin.

Miksi vuosikausia julkista poliittista yhteistyötä tehneet – jopa yhteisen vaalikirjan kirjoittaneet – ystävykset Tanja Karpela ja Matti Vanhanen olisivat tarvinneet jonkun kolmannen välittäjäksi voidakseen tavata aamuyön tunteina hotellihuoneessa?

Tuntuuko jotenkin uskottavalta, että Tanja Karpelan kaltainen kokenut nainen olisi lähettänyt toisen naisen tanssin varjolla supattamaan viestiä Matti Vanhaselle kuin entisaikojen teinityttö?

Siitäkin pääkirjoitus vaikeni, että syvästi kaunainen ”luottohenkilö” oli kaupitellut jo kauan eri lehdille erilaisia juorujuttuja Tanja Karpelasta.

Sivu:  1 2 3 4 .. 6