Ammattikiipeilijä Veikka Gustafsson

Majakan kutsu

Kesällä Veikka meloo saareltaan 25 kilometrin matkan kanootilla Porkkalan Kallbådan majakalle, kauas avomerelle. Vuodet 1944–1956 majakkaluodot kuuluivat Neuvostoliiton Porkkalan vuokra-alueeseen. Alueen palauduttua Suomelle majakka on elänyt rauhassaan.

Veikka kävi läpi byrokratiaviidakon tutkien mahdollisuutta kunnostaa majakka ja vuokrata se asiakkaittensa retkikohteeksi. TE-keskuksen rahoituksella hanke edistyy. Arkkitehdit ovat asialla. Parin vuoden sisällä Kallbådassa näyttäisi alkavan uusi elämä. Majakka on harmaahylkeiden suojelualueen keskellä. Käyntejä siellä rajoitetaan ja valvotaan.

– Kallbåda-neuvottelujen alkuvaiheissa vaikutti siltä, että Merenkulkulaitos ei uskonut hankkeeseen sen enempää kuin muutkaan julkiset tahot. Kun Merenkulkulaitos lopulta innostui, TE-keskus hoiti rahoituksen.

Ehdittyään 37 vuoden ikään Veikka sanoo yhä enemmän arvostavansa isältään Kajlta ja äidiltään Marjalta saamaansa henkistä perintöä: mitään ei saavuta, ellei sen eteen tee kovasti töitä.

– Jos on halukas tekemään töitä ja uskoo mahdollisuuksiinsa, saavuttaa paljon. En osaa tarkkaan analysoida, paljonko on kasvatuksen ja esimerkin vaikutusta, mutta ajatuspohja on kotoa.

Merkittäviksi Veikka näkee vuodet Pohjois-Karjalassa. Helsingissä syntyneet ja opiskelleet Gustafssonit ostivat vuonna 1968 vaatimattoman vapaa-ajan mökin Tuupovaaran Pirttijärven kylästä. Lapsista Elina oli viiden ikäinen, Erkki kolmevuotias. Veikka oli syntynyt vuoden 1968 alussa, ja 1969 syntyi nuorimmainen, Esa.

Taloushallinnon johtotehtävissä työskennellyt Marja Gustafsson piti sittemmin yksityisyrittäjänä kestikievaria Iitissä kymmenkunta vuotta, mutta myi sen äskettäin. Hän kertoo, että Tuupovaaraan mennessä ei ollut muita vaatimuksia kuin talo kalaisan järven rannalla ja tie perille.

– Piti saada lapsille temmellyskenttää. Koska rahaa ei ollut käytettävissä paljon, lomamökkiä oli haettava kaukaa.

Kun mökki oli hankittu ja siellä oli vietetty monet lomat, Kauppakorkeakoulussa opettajana toiminut Kaj Gustafsson näki ilmoituksen, jossa etsittiin Tuupovaaraan elinkeinoasiamiestä. Hän haki virkaa ja sai sen. Perhe muutti Tuupovaaran pikku mökkiin 1976. Pian Gustafsson valittiin Tuupovaaran kunnanjohtajaksi ja mökin lähelle rakennettiin omakotitalo.

Tuupovaaran opit

Tuupovaarassa Veikka kävi peruskoulun toisen ja kolmannen luokan. Vanhempien ostamalla Märsyvaaran tilalla on maita 70 hehtaaria.

– Oli mielenkiintoista nähdä, miten isä ekonomina alkoi leikkiä maanviljelijää ja metsänhoitajaa. Pian se ei enää ollutkaan leikkimistä. Hän oppi. Aluksi hän teki töitä taidoilla, jotka hänellä oli, mutta tehdessä taidot karttuivat. Hänestä tuli osaaja.

– Meille pojille isä laski urakoita. Kilpailimme siitä, miten pitkää päivää jaksamme tehdä metsätöitä. Pisimmillään työskentelimme 15 tuntia, eikä suinkaan aikuisten palkoilla. Jos tämän päivän lastensuojelustandardien mukaan laskisi, isä olisi ehkä vastannut moisesta käräjillä.

– Kuitenkaan ei parempaa koulua ja kasvatusta ole kuin että elämässä ei mitään saa, ellei sitä ansaitse, eikä tämä tarkoita vain rahaa. Me pojat ansaitsimme hyvän fyysisen kunnon. Kun pitää yllä kuntoa, myös psyykkinen kestävyys venyy.

Omakotitalon vesijohtojen jäädyttyä ankarimmilla talvipakkasilla perhe kantoi vettä koko talven kaivosta mäen alta parinsadan metrin päästä. Gustafssoneilla oli neljä sonnia, viisitoista lammasta ja kanoja. Talous- ja käyttövettä tarvittiin paljon. Aina kun oli aikaa, kannettiin vesiä. Veikka muistelee, että jos ei se aina herkkua ollut, se kehitti kuntoa ja luonnetta.

– Kesäisin meillä oli karitsoja. Ensimmäiset olivat Ville ja Kalle. Kun ne syksyllä teurastettiin, meidät käskettiin navettaan, ettemme näkisi. Kurkottamalla sieltä näki, mitä tapahtui. Pöydässä sitten kysyttiin, syödäänkö nyt Villeä vai Kallea.

– Siellä oli tilaisuus seikkailla. Talvellakin yövyttiin veljien kanssa metsässä havulaavussa. Kesällä ilmoitimme lähtevämme pariksi päiväksi vaeltamaan. Mukana oli onget, suolaa ja tulitikut. Ei eväitä, ei kompassia, ei termospulloja. Se oli hienoa vastuun antamista vanhemmilta.

Nuoruuden nousut

Vuonna 1937 syntynyt Kaj Gustafsson toimi Kirkkonummen kunnanjohtajana ennen kuin siirtyi eläkkeelle. Talvella 1982 Kaj Gustafsson osallistui hiihtoon ikivanhaa postireittiä Kustavista Ahvenanmaan Eckeröön. Seuraavana kesänä hän souti postireitin Ahvenanmaalta Tukholmaan.

Isän ja ystävien seurassa Veikka kiipesi 18-vuotiaana Mont Blancille (4 810 m) ja neljä vuotta myöhemmin Kilimanjarolle (5 895 m). Mont Blancilla hän oppi hitaasti nousemisen taidon. Liian kova nousuvauhti aiheutti hänelle voimakasta pahoinvointia, vuoristotaudin oireilua.

Kaj Gustafsson vaelsi lomillaan Lapissa 11-vuotiaasta alkaen, aina yksin. Helsinkiläispojalta se oli huima suoritus. Nepalissa hän kiipesi 53-vuotiaana Island Peakille (6 160 m) 1990 ennen kuin poika kolme vuotta myöhemmin Everestin huipulla otti haltuunsa perheen korkeusennätyksen.

Äiti Marja Gustafsson muistaa tähtihetkinään vuodet, jolloin hän kulki Espoon Palloseuran aktiivina juniorien huoltojoukoissa opettaen samalla pojille hyvää käytöstä.

– Enemmän kuin kasvatin lapsiani kasvoin itse heidän mukanaan, Marja Gustafsson sanoo.

Taloushallinnossa työskennellessäänkin Marja Gustafsson sanoo olleensa fatalisti. Testit kertoivat, että tunteet eivät vaikuta hänen päätöksentekoonsa. Samaa määrätietoisuutta ja tahtoa on Veikan ratkaisuissa. Ensimmäiseen Everestin reissuun hän uhrasi asunnon ostoon varaamansa säästöt ja otti lainaa. Sijoitus avasi hänelle ammatin, jossa hän nyt on menestyjä.

Kaj Gustafsson sanoo suorastaan työntäneensä poikia käytännön ammatteihin todettuaan omakohtaisesti, ettei akateemisessa maailmassa paljon upeaa ole.

– Maalla näkee, miten itse istutettu männikkö vuosi vuodelta kasvaa. Sellaista käytännön elämästä vieraantunut akateemisesti oppinut kokee harvoin, jos koskaan, Kaj Gustafsson sanoo. Hän kertoo naisväen muistelleen, että Veikka ehti Tuupovaarassa aina kiivetä korkeaankin puuhun ja rohkeudellaan nostattaa aikuisten sydämentykytyksiä.

Kaikki Gustafssonin veljekset palvelivat puolitoista vuotta Golanilla YK-joukoissa. Pikkuveli Esa vetää Tapiola Garden -hotellin ravintolaa ja Erkillä on turva-alan yritys. Lapsista vanhin, Elina, on investointipankin palveluksessa.

Motivaation julistaja

Yritysluentojen ohessa Veikka on kiertänyt eri nuorisokampanjoissa noin 400 koulua. Uusin projekti on Suomen Lasten ja Nuorten Säätiön Zest, jonka sanoma on, että vaikka olemme erilaisia, jokainen on jossakin lahjakas. Viime syksynä Zest tavoitti 16 000 koululaista. Veikka on säätiön hallituksen jäsen.

Zest-projektissa (zest tarkoittaa intoa, innostusta, elämänhalua) ovat Veikan lisäksi Tiia Piili, Heli Koivula-Krüger, Lenni-Kalle Taipale, Jarkko Nieminen, Peter Nyman ja Samppa Lajunen, jotka viestittävät, kuinka jokainen voi vaikuttaa siihen, että elämästä tulee mielekäs ja onnellinen.

Veikan kalenteri on ansaintamielessä miellyttävän täynnä. Epämiellyttävän täynnä se on, jos laskee arvoa vapaa-ajalle. Määrätietoinen yrittäjä ei ole helpoin seurustelukumppani. Siihen on katkennut muutama pitkä naissuhde.

Ari Heinilän kanssa Veikka kiersi maailmaa Nelosella esitettyjä Nettimatkaaja-tv-ohjelmia tehden. Nekin kuukaudet olivat poissa kalenterin vapaapäivistä, mutta vapaasta mies ei piittaa, milloin työkokemukset ovat antoisia ja uutta opettavia.

Veikka kohtaa yhä tilanteita, joissa hän joutuu selittämään, miksi kiipeää. Ymmärrettäväksi hän saa asiansa luennoilla, joissa hän puhuu Himalaja-kiipeilyn tarkan tiimityön antamista opeista. Ne opit hän rinnastaa arkeen ja työelämään.

Luentoja on vuosittain 50–100. Kuulijakunta on koululaisista veteraaneihin, Nokian työntekijöistä vakuutusyhtiöiden ja kustantajien väkeen. Motivoitumisella on kysyntää.

Sivu:    1 2