Varasteleva harakka

teksti Raila Kinnunen
kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu 19. marraskuuta 2004

Reidar Palmgren arvelee, että taiteen tekemiseen ajaa tarve selvittää omassa päässä olevaa sekasortoa. Hänen tuoreimman selvityksensä tulos on huikean hyvä kirja. Seuraava järjestely-yritys saattaa vuorostaan tuottaa komean teatteriroolin.

Neljä tuntia myöhemmin kirjan laskee kädestään sillä lailla omasta todellisuudestaan irronneena kuin minne hyvä taide ihmisen ylentää. Pää surisee ajatuksia, hymyilyttää. Imaisipa!

Reidar Palmgren ei pane toisen kirjansa Lentämisen alkeet lukukuvausta mitenkään pahakseen. Itse asiassa tuntuu, että hän hieroskelee pöydän alla tyytyväisenä käsiään.

Pöytä on ikkunan vieressä, kirjailijan selän takana kipuaa täpötäyteen ahdettu kirjahylly korkeaan kattoon asti: sinne on kirjojen ohella pakattu satoja leffavideoita ja perimiehekästä musiikkia, heviä ja perusrockia – Palmgrenin tuorein aluevaltaus on Taakka-laulun lyriikan tekeminen Trio Niskalaukaukselle.

Nurkassa rätisee kakluuni, alakerran perunakellarissa on isännän makuuhuone ja työtilat sekä pedit pojille Severille, 10, ja Artulle, 5. He ovat vapaan taiteilijan työtä tekevän isän luona säännöllisen tiuhaan, joskus viikkotolkulla yhtä soittoa.

Ylin kerros on vuokrattu juuri opiskelijatytölle asumisen lainakuluja helpottamaan.

Jos peruuttaisi keskikerroksesta keittiön kautta ulos, tulisi Pikku Pietarin pihaan, vanhaan suljettuun työläisten puutaloketjun ympäröimään pikkuparatiisiin keskellä Tampereen Armonkalliota. Paikka odottaa kivitalokorttelien välissä hyvin hoidettuna kuin yllätyskarkki.

Kirjoittajilla on yleensä toisen kirjan rimakauhu, varsinkin jos esikoinen on sillä tavalla kiitetty ja palkittu kuin Palmgrenin kolmen vuoden takainen Jalat edellä oli: se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon, kriitikkojen kehut ja myi komeat 20 000 kappaletta.

Reidar on lungi kuin hyppyyn valmistautuva heinäsirkka – hepokatilta hän näyttääkin: pitkä, hoikka ja jotenkin eriparinen samaan tapaan kuin Asko Sarkola tai Kurt Vonnegut, kävisi toisen pojasta ja toisen pojanpojasta.

Tyyni hän lienee siksikin, että kirjailijan työ on hänen kakkosammattinsa. Ykkönen on ainakin tähän asti ollut näyttelijä.

– Nyt pääsee näyttelemään kirjailijaa! Palmgren veistää.

Mitähän siihen rooliin kuuluu?

– Se poikkeaa näyttelijän näyttelemisestä siinä, että kirjailijaa näyttelevältä henkilöltä kysytään paljon enemmän vakavissaan vakavista asioista. Eiväthän näyttelijät ymmärrä mitään, nehän ovat vähän kuin isoja lapsia, tuskin niitä voi kalustetuissa huoneissa pitää. Ne ovat sellaisia alkuvoimaisia, jännittäviä ja ehkä vähän mystisiä, pelottavia – onneksi kuitenkin aika turvallisia, Reidar kuvailee kuin tiikereitä häkissä.

– Kirjailijoilta voi saada järkevänkin lauseen joskus – näyttelijäthän siteeraavat toisten kirjoittamia lauseita ja tekevät näyttämöllä niin kuin ohjaaja on neuvonut. Mikä on tietysti niin kaukana totuudesta, ettei ole tottakaan, Palmgren karjahtaa.

Lentämisen alkeet kertoo teatterista ja leipiintyneestä näyttelijästä nimeltään Vesa. Hän on kakkos-kategorian rutiineihin pudonnut keski-ikäinen entinen lupaus, hukkumaisillaan elämän raadollisuuteen ja omaan kyynisyyteensä. Kirjan alkumetrit purkavat teatterin taikaa ja riisuvat näyttelijän työtä sen mystiikasta. Kunnes tapahtuu ihme: lahoavan teatterin kätköistä löytyvä vanha käsikirjoitus muuttaa kaiken. Se tönäisee liikkeelle onnettomuuksien ja onnellisuuksien ketjun, joka on täynnä magiaa kuin velhon taikasauva. Kummitteleekin.

Todellisuus katoaa ja on silti koko ajan läsnä. Vesan elämään palaa mieli, kutsumus, syy ja tehtävä. Epämääräisyyttä seuraa romahdus ja romahdusta eheytyminen.

Naukuva koira

Jos on joskus istunut samassa kapakkapöydässä armoitetun näyttelijän kanssa, ei voi kuin ääneen kikattaa kirjan kuvauksia näyttelijän kikka kolmosista, joilla naisia kellistetään. Onko jo tullut kollegoilta pyyhkeitä?

Palmgren nauraa puoliräkäisesti.

– Ei se niin tapahdu! Vai myönnätkö jonkun onnistuneen omalla kohdallasi? Olen ollut todistamassa, kun joku luo ympärilleen tällaisen tarinankertojan piirin. Ja se on hurmaavaa, jotkut ovat siinä mielettömän hyviä. Parhaimmillaan samat kaverit vievät sen näyttämölle ja luovat sielläkin sen piirin. Kun katsoo vaikkapa Antti Litjaa kaupunginteatterin kahvilassa ja sen juttuja – se on fantastista, lumousta!

– Se voi olla karismaa, ammattitaitoa, mutta myös luontaista nautintoa siitä, että saa kertoa ja jakaa. Sitä samaa kuin ennen oli nuotiopiirissä. Teatterilla oli alun perin uskonnollinen tehtävä, taigan shamaanit kävivät sillä tavalla keskusteluja jumalten kanssa. Antiikin Kreikassa näyttelijät olivat lähes pappeja.

Silmät viattoman ymmyrkäisinä Reidar myöntää, että totta kai suustaan pullauttaa siviilielämän hankalassa tilanteessa loistavan lainarepliikin, jos sellaisen vain pikaisesti löytää.

– Ainahan sellaisen heittää jos voi! En tiedä, tunnistaako toinen osapuoli, myyn sen omana viisautena – sitaatti, tuo älyn näppärä korvike! Harvoin tunnustan. Kaikkihan me sitaatteja käytämme. Jos niitä vie kirjaan asti, voi saada turpiinsa jossain: paskiainen veit helmeni. Julmaa peliähän se on, kaikkihan me käytämme sitä mikä elämässä vastaan tulee.

Inkivisitiomaisen otteen edessä on tunnustettava: kirjasin Reidarinkin kirjasta muutaman ovelan ajatuksen ihan mustaa-valkoisella muistiin.

– Varastelevia harakoita me olemme, matkijalintuja. Äidiltä opitaan hymyileminenkin, ei se ole sisäsyntyistä. Kissojen kanssa varttunut koira ei osaa haukkua. En näe siinä suurta syntiä, jos jonkin viisauden kohtaa ja sen sitten jakaa eteenpäin – eikös ollut hyvä puolustus?

Palmgren laskee ääntä rintaresonanssiin, pitää tehostustaukoja, vetää hoikkia käsivarsiaan isoon draamalliseen kaareen.

– Kyllähän näillä jossain kapakan pöydässä konttorirotan voittaa. Tekniikalla pääsee niskan päälle, vaikka argumentit olisivat heikommat.

Sivu:  1 2 3