Rakkaudesta lukemiseen.

Näyttämöllä vaikkei näkisikään

Nuori huutolaispoika Ville Porttikivi on juuri myyty paimenpojaksi kahdella markalla. Terttu Pesonen-Säilä avustaa.

Näkövammaisteatteri Sokkelon näytelmä esittää satavuotisen Suomen historian vaivaishuutokauppoineen ja sisällissotineen. Samalla se ravistelee keskustelua sokeiden asemasta yhteiskunnassa.

Eletään 1800-luvun loppua, ja Kangasalla käydään huutokauppaa.

– Kaksi hyväkuntoista ja käsistään kätevää sokeaa nuorta, tarjotaanko kaksitoista markkaa? huutaa meklari, joka myy sokeita kuin esineitä markkinoilla.

Tilallinen isäntä lupautuu pulittamaan kokonaiset seitsemän markkaa.

Kohtauksessa kuvataan aikaa, jolloin sokeutta pidettiin jonkinlaisena jumalallisena rangaistuksena ja sokeiden ihmisarvoon suhtauduttiin halveksuvasti.

Näkövammaisteatteri Sokkelon näytelmä Valkoisen kepin matkassa kertoo sokeiden ja näkövammaisten historian vaivaishuutokaupasta ja sisällissodan tapahtumista kohti edistyksellisempää yhteiskunnallista muutosta ja nykyaikaa.

Väliin mahtuu myös kuvaus siitä, miten pistekirjoituskirjeenvaihdon avulla päädytään lopulta naimisiin ja miten sokeiden yhteiskunnallinen asema pikkuhiljaa ottaa edistyksen askelia. Teos ei silti sano, että yhteiskunnasta olisi tullut täydellinen.

 

Näytelmä siirtää huomion yksilön aistimellisista vammoista yhteiskunnan rakenteisiin ja osoittaa niihin kätkeytyvää näkövammaisten syrjintää. Se kuvailee sosiaalista todellisuutta, jossa sokeat ovat eläneet ja elävät edelleen. Näyttelijöistä suurin osa on sokeita tai vaikeasti heikkonäköisiä.

Eveliina Ruhalahti, 36, on ollut lapsuudestaan asti täysin sokea. Juice Leskisen kappale Rakkauden haudalla saa Eveliinan esittämänä teatterilavalla uuden merkityksen taiteellisena ilmaisumuotona: ”Saatan kohtaa vaikeudet silmästä silmään, saatan olla hiljaa jos niin vaaditaan…”

Laulaessaan hän käyttää pistekirjoitusta apunaan. Venäläisen teatteriohjaajan ja -teoreetikon Konstantin Stanislavskin lanseeraama termi tunnemuisti tarkoittaa, että näyttelijä käyttää omia muistojaan ja niihin liittyviä tunnetiloja roolin rakentamiseen.

– Olin tehnyt itselleni jonkinlaisen kynnyskysymyksen siitä, voinko näytellä, vaikka en itse näe esitystä, Ruhalahti sanoo.

 

Näyttelijät hyödyntävät näyttämöllä erityisesti kuulo- ja tuntoaistia. Lattialla on teipattuja kumimattoja, jotka auttavat tilan haltuunottoa ja tuovat turvallisuudentunnetta. Lavalla liikkuminen vaatii rohkeutta. Näkövammainen hahmottaa tilan jalkojensa avulla siinä missä näkevä näyttelijä luo suhteen tilaan katseellaan.

He, jotka aistivat valoa, voivat hyödyntää seinillä ja lattiatasossa olevia kontrastivaloja. Myös vastanäyttelijöiden äänet ja kosketus helpottavat liikkumista ja kohtausten rytmiä. Erkki Auran käsikirjoittama ja säveltämä näytelmä on esitetty ensi kerran Näkövammaisten satavuotisjuhlassa vuonna 2009. Näyttelijät antavat tunnustuksensa Auran työlle, jossa ihmisarvo ja elämän moninaisuus tulevat aidosti esiin.

 

Lavalla on myös näkeviä avustajia, mutta katsojan tehtävä ei ole miettiä, ketkä näkevät ja ketkä eivät. Teoksen syvyys on sen sisällössä.

– Näkövammaisen identiteettiä on vaikea muuttaa, ellei yhteiskunta anna siihen lupaa. Silloin se täytyy tehdä omatoimisesti. Se on tämän teatterin tarkoitus, sanoo Santtu Salminen, 40, Näkövammaisteatterin johtaja ja näyttelijä.

Salminen muistaa opiskeluajoiltaan, kuinka hänen sokeuttaan korostettiin esimerkiksi muiden opiskelijoiden esittäytyessä pelkillä etunimillään.

– Meissä kaikissa on kykyjä, jotka ovat piilossa ja unohtuvat, kun keskitytään pelkästään aistirajoituksiin, Salminen sanoo.

 

Ihmisen identiteetti on monenkirjava: näkövammaisuus ei saa olla tekijä, joka määrittää koko ihmisyyttä ja roolia yhteiskunnan tasavertaisena jäsenenä. Yhä edelleen virkailijat puhuvat avustajille, vaikka asioitaan hoitava ihminen olisi aivan vieressä.

Näkövammaisuuteen liittyy myös yhteiskunnallisia tabuja ja vähättelyä. Edelleen ihmetellään, voivatko sokeat perustaa perheen tai opiskella yliopistossa.

Suomi oli viimeisiä EU-maita, jossa täydet ihmisoikeudet vammaisille takaava YK:n yleissopimus ratifioitiin. Tämä tapahtui vasta toukokuussa 2016.

Teknologinen kehitys – pistekirjoitus, opaskoirat, erilaiset lukulaitteet ja ääniopasteet – ovat helpottaneet näkövammaisten arjen sujuvuutta, mutta ihminen kaipaa sosiaalista elämää, yhdessä tekemistä sekä yhteenkuuluvuuden ja onnistumisen tunteita. Ja sitä, että yhteiskunta osoittaisi ymmärryskykyään ja tukisi elämää ilman, että perusoikeuksien toteutumisesta joutuisi tappelemaan kynsin hampain.

 

Teatteritoiminta tarjoaa parikymmenhenkiselle ryhmälle mahdollisuuden itseilmaisuun. Sen jäsenet ovat tiiviisti tekemisissä myös näyttämön ulkopuolella.

– Minulle on luontevaa toteuttaa itseäni osana suurempaa porukkaa, sanoo näyttelijä ja kitaristi Jussi Ritvasalo, 38.

– Teatterilla on tärkeä rooli elämässäni, sanoo Sokkelon nuorin jäsen, 18-vuotias Ville Porttikivi. Hän liittyi porukkaan helmikuussa.

Avustusrahoitus on jo pitkään ollut niin pientä, että teatterin jatkuvuus on uhattuna. Ilman riittäviä resursseja yhteisön on vaikea pitää yllä toimintaansa. Näkövammaisteatteria ohjaavat rahan sijaan eri intressit, kuten oman äänen esiintuonti ja yhteisöllisyys.

teksti Johannes Roviomaa

Kuva(t): Harri Hinkka

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
Oheisen kysymyksen on tarkoitus estää roskaposti.