Rakkaudesta lukemiseen.

Mitä olen oppinut: Juha Mieto

Hiihtäjä, ex-kansanedustaja Juha Mieto, 67: Kateutta pitää olla, että kunnianhimo säilyy.

Mulla oli tietynlainen asenne heti nuorena, kuinka mä tämän elämäni kahlaan läpitte. Ei ollut muuta tarkootusta, kun käyrä koulu ja sitten töihin. Viirentoista ikääsenä menin maatöitten lisäksi puusepän hommiin.

Vanhemmilla oli pieni maatila. Syksyllä kaivettihin perunoita talkoilla. Joka ikises taloos kaikki ruuat tehtiin itte, ja aina naapuris tehty ruisleipä maistu pikkusen erimoiselta kuin kotona tehty. 

Rahankäytöstä opin, että aina pitää olla pahan päivän varalle sukan varressa. Ei silloon hömpötelty. Yöt on nukkumista eikä kukkumista varten. 

Työ on minun iloni. Semmoosen kasvatuksen oon saanut, ja kylän vanhat ihmisetki sitä toitotti, että meirät on luotu tänne työtä tekemähän. Kaikki ylimääräinen aika, mitä nukkumisen ohella jää, se on sitä tähti- eli luppoaikaa.

Kateutta pitää olla sen verran, että kunnianhimo säilyy, mutta kun sitä on liikaa, niin paras, kun menöö peilin etehen ja jutteloo sen juperon kanssa. Kaikki muu tuloo siinä ohella. 

Ihmisellä pitää olla unelmia, mutta myös kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Mulla oli unelma, että olympialaasiin. Kultamitali tuli viestistä, mutta henkilökohtaanen kulta jäi sarasosan päähän. 

Se sarasosa on mukavasti nöyryyttänyt. Ei se itsetuntoa hävittänyt, vaan opetti. Kaipa se yläilmojen isäntä ajatteloo  näin, että vastoinkäymisiä annetaan enemmän niille, jotka jaksavat sen parhaiten kantaa.

Ilman urheilua olisin huomattavasti kriittisempi kaikkea kohtaan. Kun sain tämän pitkän kaaren leuhottaa ympäri maailmaa, silmät auki ja korvat päällä, niin se on pehmittänyt sellaasta nurkkapatrioottista ajattelua, joka hyvin herkästi tuloo, jos ei oo tarpeeksi käynyt kotua pois. 

Armeijassa yks vääpeli sanoi, että muistakaa poijat aina, jotta oma vaimo on meirän talon rinsessa. Te ootta nyt sillä ikää, että teitä helposti juoksuttaa, mutta airan alta se ruoho on vain hetken aikaa viheriämpää ja rupiaa pian maistumahan peeltä. 

Komein hetki oli, kun mentiin Minnan kanssa yhtehen. Häistä tuli just 40 vuotta. Ne oli isot häät, ja elämä oli hyvä. Ei tarvinnut koskaan hävetä, kun tuloo kotia.

Kovin paikka oli, kun vaimo kuoli ja jäätihin pojan kanssa kahrestaan. Kun 8-vuotias poika tuli sylihin, niin joku yläilmojen ihminen mulle puhu, että miten tästä etehenpäin. Ja mielestäni tohrin sen äänehen sanoa: oon sarkani hoitanu hyvin. Poika on nyt 28-vuotias. 

Kello käy kaiken aikaa elämää etehenpäin. Voi joskus mennä peilin etehen ja jutella sen äijän kanssa, joka siellä katteloo ja naureskelee. Ja kun oma talous on siinä mallissa, että ei koirat kuse kintuille, niin mikäs on pöllötellä. Sellaaselle, jonka aina pitää saara enemmän, ei riitä mikään. 

Siitä olen aina lähteny, että ittensä pitää sukkuroira hurmostilahan ennen lähtöä, että saa ittestänsä kaiken irti. Sen jälkeen ei tartte peräpeilihin kattoa. 

Teksti Jorma Lehtola, kuva Jaakko Jaskari

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
Oheisen kysymyksen on tarkoitus estää roskaposti.