Rakkaudesta lukemiseen.

”Kirjoittaminen ei poista kipua, mutta vapauttaa”

- Valitsin aiheeksi rakkauden, koska tuntui, ettei siitä ole vieläkään kaikkea sanottu, kertoo esikoiskirjailija Kata Melander.

Kata Melanderin esikoisromaani Älä irrota nostaa esiin rankkoja kysymyksiä rakkaudesta. Kuinka rakastaa, kun vääränlainen kosketuskin saattaa rikkoa? Kipu kulkee mukana myös kirjailijan omassa elämässä.

Kirkkaanpunainen huulipuna, säihkyvät silmät ja heleä nauru. Kuvankaunis tyttö istuu Turun pääkirjaston kahvilan pöydän ääressä ja kertoo käheällä äänellään hetkestä, jolloin kirjoitti ensimmäisen romaaninsa.

– Se tapahtui kuusivuotiaana. Mutta kun teksti oli valmis ja kutsuin äidin sitä katsomaan, se olikin kadonnut tietokoneelta. Sillä hetkellä vannoin, etten ikinä kirjoita mitään, Kata Melander naurahtaa.

Kirjoittaminen kuitenkin jatkui. Kata naputteli pöytälaatikkoromaaneja mutta ei koskaan kuvitellut julkaisevansa mitään. Hän lähetti tekstejään kustantajille vain saadakseen palautetta, kokeillakseen siipiään, testatakseen tasoaan. Vasta aikuisena julkaisuhaave vahvistui.

Yläasteikäisenä Kata ihastui kielioppiin ja päätyi lopulta opiskelemaan suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta Turun yliopistoon. Tulevaisuudessa hän pätevöityy äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi.

Sitten elämä muuttui.  Kata sairastui kipuun.

– Olen kärsinyt koko elämäni huonoista lonkista, mutta nyt jalka on vaivannut jo melkein vuoden. Kipu vaikuttaa muun muassa lukemiseen ja opiskeluun. Kivun myötä jouduin ensimmäistä kertaa opettelemaan asioista luopumista.

Yksi niistä oli Katalle rakas klassisen laulun harrastus.

 

Kun elämään astui kivun varjo, Kata alkoi miettiä asioita entistä tarkemmin. Pohtija hän on ollut aina.

– Mietin tietysti sitä kipua mutta myös rakkautta. Aloin kirjoittaa ja huomasin, että vuosi vuoden jälkeen jaksoin palata yhä uudelleen aiheeseen.

Kuuden vuoden kirjoittamisesta syntyi esikoisromaani Älä irrota. Päähenkilö on 25-vuotias, pyörätuoliin sidottu ja kroonisesta kivusta kärsivä Saara. Hän rakastuu lukionaikaiseen opettajaansa Petteriin, joka taas rakastuu Saaraan – naiseen, joka janoaa kosketusta. ”Sitä, että joku pitäisi kiinni eikä vain siirtäisi paikasta toiseen.”

Entisen oppilaan ja opettajan suhdetta ei katsota hyvällä, ja sitä paitsi Petteri on naimisissa.

Kirja kysyy kipeitä kysymyksiä. Voiko rakastaa pyörätuoliin sidottua, kipuun kahlittua ihmistä? Kuinka rakastaa, kun vääränlainen kosketus saattaa rikkoa tai ainakin satuttaa?

Saara miettii: ”Onko sinusta rakastamaan kärsivää? Sinä menet sinne, minne haluat, milloin haluat. Minun on aina erikseen anottava kivulta lupa. ”

Taustatarinana Saaran isä häpeää vammaista tytärtään, eikä Saara pysty antamaan anteeksi.

 

– Esikoisen kirjoittamisessa on paljon kerroksia: siinä opettelee kirjoittamista, kirjailijana olemista, työstämistapaa, omaa juttua, osa-alueitaan ja tyylejä. Oli sairaan kiehtovaa esimerkiksi sukeltaa 25-vuotiaana naisena keski-ikäisen miehen pääkoppaan.

– Minua kiinnosti myös ihmisen kyky valehdella itselleen. Viimeiseen asti ajatellaan, että kaikki on hyvin, vaikka kaikki on kuollut jo aikaa sitten. Kannattaako ylläpitää kulissia kulissin vuoksi, eikö kaikilla olisi oikeus onneen?

Paljonko Saarassa on sinua?

– Olen kipeä mutta eri tavalla kuin Saara. Meillä on samankaltaisia kivun kokemuksia sekä elämänvaiheen pohdintoja. Romaani on kuitenkin fiktiivinen.

 

Saaran tavoin myös Katan on välillä anottava kivulta lupa tehdä asioita.

– Se koskee lähes kaikkea muuta paitsi kirjoittamista. Tosin vahvassa kipulääkkeessä ajatuskaan ei toimi. Kirjoittaminen ei poista kipua, mutta on vapauttavaa olla hetki irti omista murheista.

Kata on miettinyt paljon muun muassa kivun vähättelemisen seurauksia.

Liian usein ollaan sitä mieltä, että kestä ja sopeudu, vaikka kaikkea ei ole varmasti vielä tehty.

– Lähipiirissäni on lääkäreitä, jotka ottavat minut vakavasti. Mutta olen myös joutunut tilanteisiin, joissa ainoa annettu vaihtoehto on ollut vaihtoehdottomuus: mene kotiin ja koeta pärjätä, vaikka haluisi esimerkiksi jatkaa opintojaan, Kata miettii.

– Toki ihmisen pitää hyväksyä rajoitteensa, mutta mihin asti? Kun kipu alkaa olla sen kaltaista, että arki on työtä, silloin pitäisi homma ottaa tosissaan. Luin äskettäin netistä kolumnin, jossa sanottiin, että selkäkipuihin lisää yksisarvishoitoa, niin nämäkin tyypit paranevat. Tuollainen latistaminen on loukkaavaa. Kukaan ei valitse syntyä vammaiseksi tai tulla kipukroonikoksi. Asioita pitäisi ajatella sitä kautta.

 

25-vuotias Kata on kotoisin Maskusta, Turun läheltä. Vanhemmat erosivat, kun Kata oli vielä pieni.

Äiti tekee töitä viestintäalan yrittäjänä, kaksoissisko Eveliina työskentelee pankkialalla. Äidin puolen isovanhemmat ovat aina olleet Katalle tärkeitä, samoin nykyään äidin hoteissa asuva Nekku-kissa.

– Synnyimme siskon kanssa keisarileikkauksella. Jouduin heti sydänleikkaukseen, jonka yhteydessä jäin liian vähälle hapelle. Siitä seurasi liikuntavamma.

– Olen istunut koko elämäni pyörätuolissa enkä tiedä miltä tuntuu kävellä. En ole koskaan kokenut, että pyörätuoli rajoittaisi mitään – paitsi että talvi on kaunis ikkunasta katsottuna. Pyörätuoli kulkee lumihangessa metrin minuutissa.

 

Kata julkaisi romaaninsa Bonnierin vastalanseeratun omakustannepalvelu Type & Tellin (T&T) kautta. T&T tarjoaa samat palvelut kuin kustantamot: toimitustyön, kansisuunnittelun ja kirjakauppajakelun. Kustannustiimi rohkaisi, editoi ja auttoi.

Kirjan vahvin kysymys on, eikö kaikilla ole tasavertainen oikeus onnellisuuteen ja mielekkääseen elämään. Pitääkö ihmistä mitoittaa ulkoisten seikkojen avulla?

– Ulkoinen olemus vaikuttaa paljon siihen, miten sinua kohdellaan. Tein kerran testin. Menin meikittä ostamaan huulipunaa ja seuraavana päivänä meikattuna samaan paikkaan. Kun olin meikittä, minulle lässytettiin. Kun oli meikkiä, kohdeltiin normaalisti. Kai myyjä ajatteli, että ”pyörätuolista huolimatta tuo osaa meikata, sillä täytyy siis olla jotain päässä,” Kata Melander naurahtaa.

Kata kertoo ajatuksiaan Facebookissa, Esikoiskirjailijan elämää -blogissa (katamelander.com) ja twitterissä @melanderkata.

Kuva(t): Kari Kaipainen

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
Oheisen kysymyksen on tarkoitus estää roskaposti.