Kaipuu kentälle

Jalkapalloilija Aki Riihilahti kertoo Avussa, mitä ravinto merkitsee urheilijalle. Vaikka Riihilahti ei enää pelaa, urheilija hän on edelleen.

Isona meistä kaikista tulee eläkeläisiä. Jalkapalloilijoistakin. Näin kävi pari viikkoa sitten Aki Riihilahdelle. Virallisesti. Hän ilmoitti päätöksestään koko Suomen kansalle omien nettisivujensa kautta. Päätöstä hän oli tehnyt pitkään. Suurin syy uran loppumiselle olivat miestä pitkään piinanneet loukkaantumiset.

– Spesialistit ympäri maailmaa sanoivat, että jotain voitaisiin tehdä, mutta ei sittenkään voitu. Ottihan se päähän. Vielä enemmän ottaisi päähän, jos en olisi yrittänyt kaikkea. Mutta sitten tulee vain se päivä, kun ei jaksa enää polkea kuntopyörää, kun ei ole mitään takeita kentälle pääsystä, kuvailee Riihilahti tuntemuksiaan Sonera Stadiumilla nurmikentän laidalla.

Pysähdymme hetkeksi kentälle valokuvaa varten. Riihilahti siirtyy verkon luo, nojaa maaliin ja katselee avaraa maisemaa: pelikenttää ja katsomoa. Valokuvaaja kuvaa, Riihilahti seisoo ja lopulta minä uskallan kysyä: ”Herättääkö kentällä olo muistoja?” Riihilahti toteaa, että lopettamisesta on vasta niin vähän aikaa, että ei vielä edes muista. Toisaalta hän sanoo, että on vaarallista täyttää kalenteria kaikella muulla.

– Huippu-urheilijalla on uran jälkeen tyhjä olo. Onneksi siihen osataan kiinnittää täällä Suomessa jo huomiota. Mutta kaiken kaikkiaan se on liian vähän keskusteltu aihe. Vaikka moni ammattiurheilija opiskelee yhtä aikaa ja järjestää elämänsä niin, että on esimerkiksi työpaikka, niin silti se lopettaminen on iso juttu. Sinä tavallaan luovut jostakin niin isosta asiasta. Ei maailmanmittakaavassa, mutta yksilön tasolla.

Aina lopettaminen ei mene mallikkaasti. Maailmalta Riihilahdella on lukuisia surullisia, epäonnistuneita esimerkkejä uran lopettamisesta.

– Englannissa aika monen pelikaverini elämä on muuttunut katastrofiksi uran päättymisen jälkeen. Sitä on ehkä ihmisten vaikea tajuta, mutta kun sinä annat itsestäsi kaiken sekä henkisesti että fyysisesti, niin siksi luopuminen on tuskaista. Se vastaa ehkä lähinnä pitkän parisuhteen päättymistä, miettii Riihilahti.

Riihilahden parisuhde jalkapallon kanssa on päättynyt, mutta urheileminen jatkuu. Eikö mies ole hikoillut ja rääkännyt kehoaan jo riittävästi?

– Liikkuminen on sellainen elämäntapa, että se jää. Ei siitä pysty luopumaan. Kehoni on ehdollistunut sille. Jos en liiku kolmeen päivään, en saa enää nukutuksi.

Treenaa, treenaa, treenaa. Näin joku käskee yhä Riihilahden sisällä, vaikka alku jostakin uudesta on jo kytemässä.

 

Share