Heikki Hursti Toiminnanjohtaja, 57 vuotta, Helsinki.

”On uskottava, että huominen tuo parempaa.”

Näkemästäni köyhyydestä huolimatta Suomi on mielestäni hyvinvointivaltio. Hyvää on paljon, mutta on myös parantamisen varaa – varsinkin sosiaalipuolella. Kun menee Helsingin sosiaalivirastoon hakemaan apua, ne lähettävät hakemaan ruokaa Hurstilta. Jokin aika sitten kaupungilla oli tapahtuma, mutta pullat ja kahvit puuttuivat. Ne haettiin minulta. Mielenkiintoista.

En ymmärrä, miksei kaikilla voisi olla asiat hyvin. Jatkuva riippuvuussuhde jokaisen euron venyttämiseen lisää paineita, masennusta ja sitä myötä koko perheen pahoinvointia. Tämä työ antaa ilon hetkiä, mutta usein myös tuntuu, että tämä on vain tekohengitystä. Jokaisella jakokerralla ruokaa jonottaa 1 200–1 500 ihmistä.

Toivoa pitää olla. Sen mukana elämästä menisivät peruspohja ja turvallisuus. On uskottava, että huominen tuo parempaa.

"Tiene mas cara gue espalda" eli espanjasta suomeksi: "Enemmän kasvoja kuin selkää." Poliitikot puhuvat paljon, mutta eivät toteuta lupauksiaan. Ainoa, joka on yhteyttä pitänyt, on presidentti Sauli Niinistö, jota kunnioitan äärettömän paljon.

En ole mikään ihmeolento. Huonona päivänä minäkin saatan sanoa ärräpään ja voin joskus suuttua... en vain muista milloin viimeksi. Pyrin välttämään riitaa.

Siitä raivostun sisimmässäni, jos joku yrittää käyttää hyväntekeväisyyttä hyväkseen.

Rakkaudesta oppii uutta joka päivä.

Rakkaus on pitkäjänteisyyttä, anteeksiantamista ja anteeksipyytämistä. Nykyään voi istua vierekkäin puhumatta koko iltana sanaakaan, mutta kumpikin tietää, että siellä sydämessä on syvä tunne ja ajatus toista kohtaan.

Elämäni kovin paikka oli se, kun vaimo sairastui.

Tämä syöpäsairauteni on myös aika kova.

Hyvä punaviini on jees. Myös lapset ja lapsenlapset tuovat iloa. On kivaa, että he tulevat kylään – ja sitten vähän ajan kuluttua myös menevät. Aikanaan olin lasten kanssa hyvä jalkapallossa sekä ristiseiskassa.

Koen onnistumista, kun pidän itse maalaamastani taulusta niin paljon, etten halua myydä sitä.

Aikaisemmin suosin pehmeämpiä, valoisia sävyjä. Sairauden myötä olen alkanut käyttää tummia värejä.

Ikääntymiseen pitää mukautua. Voiko laupeudentyöstä jäädä eläkkeelle? Ei kai kokonaan, mutta vanhana pappana voi istua keinutuolissa ja muistaa muita rukouksilla.

Psalmi 23 on koskettava, mutta Raamatun ulkopuolelta Anna-Mari Kaskisen runo on nyt konkretisoitunut minulle: Ei Luoja meitä johdata/Leppeästi aina/Kivut vain saamme kohdata /Ja riemut raivokkaina.

Teksti Eve Hietamies

Kuva Kari Kaipainen

Share