Rakkaudesta lukemiseen.

Aida palaa kotiin

Aida ja hänen setänsä Izet Hubanic kotiportilla Sarajevon ylärinteillä.

Avussa kesäkuussa 2012 julkaistiin reportaasi Sarajevosta, jonne matkustettiin yhdessä suomalais-bosnialaisen Aidan kanssa. Hän oli 10-vuotias, kun sotilaskone toi hänen perheensä Sarajevosta Helsinkiin. Hän muistaa onnellisen lapsuuden, jonka Bosnian sota ja 20 vuotta sitten alkanut Sarajevon piiritys katkaisivat.

Jyrkän ylämäen kaarteessa on rautainen portti, johon Aida Salkičević työntää avaimen. Portin takaa paljastuu pieni pihamaa ja kirsikkapuu, jonka joku on vuosi sitten sinne istuttanut.

Pastrma 5 on Aidan lapsuudenkodin osoite Sarajevossa, josta hänen perheensä muutti Suomeen maaliskuussa 1994. Aida oli silloin kymmenvuotias ja hänen veljensä Amer kaksitoista. Sarajevon piiritys oli kestänyt jo kaksi vuotta Serbian yrittäessä estää Bosnia-Hertsegovinan itsenäistymisen.

Aida henkäisee syvään kotikaupunkinsa tuoksua. Hän valehtelisi, jos ei myöntäisi, että tuntee yhä oman maansa äänet korvissaan ja tuoksut nenässään. Kaipuu kotiin on kuin uppiniskainen uni: Aida on vahvasta suomalaisuudestaan huolimatta bosnialainen. Suru, jota ihminen tuntee joutuessaan jättämään kotinsa, on loppumatonta kaipuuta.

– Noilla portailla veljeni Amer istui neljän kaverinsa kanssa auringonpaisteessa lukemassa sarjakuvia, kun kranaatti räjähti, Aida kertoo.

Se ei ollut harhalaukaus. Vuorenrinteeltä pihaan tähdännyt tarkka-ampuja tiesi kirkkaassa päivänvalossa, mitä teki. Sarajevon kaupunki lepää laaksossaan kuin kattilassa, ja siksi se oli helppo kohde piirittää. Piiritys kesti vuodesta 1992 alkuvuoteen 1996, yhteensä 1 425 päivää, mikä on nykyhistorian sodankäynnin pisin piiritys.

Amer haavoittui hengenvaarallisesti päähän, toinen poika käteensä.

– Minulle se on sodan painajaismaisin muisto. Amerin päästä tuli verta niin paljon, että kun hän painoi sitä
t-paidallaan, paita oli hetkessä litimärkä. Siksi luulin hänen haavoittuneen myös vatsaan. Naapurissa asunut taksikuski toimi nopeasti ja ajoi veriset pojat takapenkillään sairaalaan.

Aida ja hänen 86-vuotias isoisänsä Ismet tapasivat Gorazdessa. Isoisä kuoli vuonna 2015.

Amer oli haavoittunut niin pahasti, että hän tarvitsi parempaa hoitoa kuin Sarajevon täysissä sairaaloissa pystyttiin antamaan. Myös Aida tarvitsi apua, sillä vuosikausien taitovoimisteluharrastus oli vaurioittanut hänen selkäänsä. Aidalle, Amerille ja perheen äidille, ompelijana työskenneelle Šefika Hubanicille, luvattiin pääsy hoitoon Yhdysvaltoihin, mutta merkittävässä asemassa vakuutusvirkailijana työskennelleen Asim Hubanicin olisi pitänyt jäädä Sarajevoon.

Suomeen pääsi koko perhe, eikä päätöstä lähdöstä tarvinnut kauan miettiä. Lasten vammojen takia perhe ei tullut tänne pakolaisina, vaan hoitoon.

– Ystäväni hyvästeli minut kotipihallamme ja lohdutti, että Suomessa on tuhansia sinisiä järviä ja naisilla isot jalat.

Potilaita ja heidän perheenjäseniään kuljettaneessa sotilaskoneessa istuttiin vastakkain kahdella seinustalla. Kun kone laskeutui Helsinkiin, oli maaliskuinen ilta. Pimeää, räntää ja aivan erilaisia hajuja kuin kotona. Märkä maa tuoksui.

Ortonin sairaalassa kysyttiin, mitä matkalaiset haluavat syödä. Aidan äiti pyysi kananmunaa. Piirityksen aikaiseen ruokavalioon oli kuulunut ruskeissa avustuspaketeissa olleita keksejä, maapähkinävoita, maitojauhetta ja kananmunajauhetta. Jotakin muutakin syötävää Sarajevosta löytyi, jos uskalsi liikkua kaduilla ja juosta henkensä edestä ruokaa hankkiakseen.

– Äiti teki sitä ja jakoi leipää naapureillekin. Pihoilla kasvatettiin kesäisin vihanneksia, mutta sodanaikainen niukka ruokavalio on vaikuttanut monen bosnialaisen nykyiseenkin terveydentilaan.

Sinipaitainen Farukille ja muille lapsille Bosnian sota on vain historiaa.

Amer saatiin Suomessa kuntoon, ja Aidan skolioosin vaurioittama selkä parani, kun hän käytti tukiliiviä kolme vuotta.

Vuonna 1996 Amer ja äiti matkustivat ensimmäistä kertaa lähtönsä jälkeen Bosniaan. Perhe suunnitteli paluuta, mutta ilmapiiri oli serbien asuttamissa kaupungeissa edelleen niin vihamielinen, että muutto Suomeen jäi lopulliseksi. Talo Sarajevossa on sodan jälkeen kunnostettu, ja alakerta on vuokralla, mutta yläkerran kotiin joku perheenjäsen matkustaa joka vuosi. Aida kävi siellä ensimmäisen kerran kuusi vuotta lähtönsä jälkeen. Kun Aida puhuu kodista, hän tarkoittaa sekä kotia Helsingissä että Sarajevossa.

Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingissä Vuosaaren lukiosta ja valmistui Laurean ammattikorkeakoulusta tradenomiksi. Lukiossa hän haaveili vielä psykologin ammatista. Häntä kiinnosti ihmismielen pimeys: miten 13-vuotiaana Sarajevoon muuttaneesta serbien poliittisesta johtajasta Radovan Karadžićista tuli mies, joka kykeni tuhoamaan omaa kaupunkiaan?

Amer tekee it-alan töitä nykyään Irlannissa. Vanhemmat asuvat lähellä Aidaa ja hänen aviomiestään Elminiä. Parille syntyi vajaat kaksi vuotta sitten Helsingissä poika Daris, jonka nimi merkitsee lahjaa. Daris on vanhempiensa ja isovanhempiensa silmäterä.

Sodan arvet näkyvät edelleen ympäri Sarajevoa.

Jugoslavian hajoamissotien verisin sota oli Bosnian sota. Se alkoi helmikuussa 1992, kun Bosnia-Hertsegovina yritti itsenäistymistä Slovenian ja Kroatian itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Bosnian serbijohto vastusti sitä, ja 7. huhtikuuta, kaksi päivää julistuksen jälkeen, alkoi Sarajevon piiritys. Sodassa kuoli yli 100 000 ihmistä, Sarajevossa 11 541. Heistä yli tuhat oli lapsia, ja neljäkymmentä prosenttia uhreista oli siviilejä.

– Täällä on aina asunut sulassa sovussa kolme etnistä ryhmää, ortodokseja serbejä, katolisia kroaatteja ja muslimeja. Seka-avioliitot ovat olleet aivan tavallisia. Minäkin olen muslimi ja vaimoni katolinen. Sarajevossa asuu yhä noin 40 000 serbiä, myös meidän kerrostalossamme. Emme ole tekemisissä keskenämme. Kukaan ei halua uutta sotaa, mutta Bosnian poliitikkojen erimielisyys on turhauttavaa, sanoo Aidan Sarajevossa asuva setä Izet Hubanic.

Sekä Aidan isän- että äidinpuoleisessa suvussa on eniten islaminuskoisia, mutta myös katolisia. Aida itse ei kuulu mihinkään kirkkoon. Kaikki oli luontevaa sotaan asti.

– Serbijohtaja Slobodan Milošević perusteli bosnialaisten joukkotuhoa silläkin, että turkkilaisille pitää kostaa se, että he tulivat tänne kuusisataa vuotta sitten. Hänellä oli illuusio Suur-Serbiasta. Kun nämä mielipiteet alkoivat olla vallalla ja sota jo syttynyt, meidänkin serbinaapurimme ryöstivät kotimme. Aiemmin olimme olleet hyvissä väleissä, Aida sanoo.

Kun Sarajevoa katsoo ylhäältä kukkuloilta, näkee kymmeniä uusia minareetteja ja rinteitä kirjovia valkoisia alueita. Ne ovat kaupungin hautausmaita, joiden lukumäärä nousi sodan vuoksi. Sarajevon vuoden 1984 olympialaisista tutun stadionin vieressä olevan hautausmaan tunnusmerkki on leijonapatsas. Se symboloi sitä, että siellä lepää rinnakkain kaikenuskoisia. Niin on aina ollut ja on edelleen.

Izet-setä ja Aida kävelevät kaupungin korkealla näköalapaikalla. Siellä viimeistään oivaltaa, miten otollinen kohde Sarajevo oli piirittäjälle. Kaupunki on kuin tarjottimella. Talojen seinissä on edelleen ammusten jättämiä jälkiä, rumia rokonarpia muistuttamassa, miten vähän aikaa sodasta on.

– Muurilta ammutaan vuosittain yksi tykinlaukaus. Nyt se on merkki ramadanin alkamisesta, Izet Hubanic sanoo.

Kymmenistä minareeteista etenee tornista toiseen illan viimeinen rukouskutsu.

Sarajevon keskustassa on katuun tehty muistomerkki sodan uhreille.

Tie Sarajevosta Gorazdeen kulkee jyrkkien, metsien peittämien vuorien välissä. Välillä esiin putkahtaa pieniä kyliä. Joissakin punakattoisissa taloissa näkyy yhä sodan jälkiä. Joitakin taloja ei ole korjattu ollenkaan. Ne ovat serbien hylkäämiä, eikä kukaan halua asua niissä.

Aida ajaa tottuneesti vuoristotietä pitkin ja sanoo Rogatican kaupungin kohdalla, että juuri siellä hänen äitinsä ja veljensä Amer kokivat ahdistavia hetkiä vieraillessaan Bosniassa ensimmäistä kertaa sodan jälkeen.

– Rogatica on serbikaupunki, jossa äidille ja Amerille näytettiin bussiin ikäviä käsimerkkejä. Vaikka kukaan ei toivoisi sodan enää toistuvan, ovat tietyt ristiriidat yhä olemassa. Itse en tunne vihaa serbejä kohtaan, mutta minun ei tarvitse olla tekemissä heidän kanssaan. Nuoremmille, sodan jälkeen syntyneille, kanssakäyminen on luontevaa, varmaankin yhtä luontevaa kuin ennen sotaa.

Kaunis Goražde on Drina-joen varrella laaksossa. Jo kahdentoista vuoden ajan kaupungissa on elokuussa vietetty lasten ja nuorten ystävyyden festivaalia, jolloin kaupunkiin tulee nuorisoa ympäri Eurooppaa.

Goraždea piiritettiin neljä kuukautta, toukokuusta elokuuhun vuonna 1992. Aidan eno, kenraali Enes Turković puolusti joukkoineen kaupunkia sinnikkäästi, mutta haavoittui hengenvaarallisesti jalkaansa 18. elokuuta, aivan piirityksen viime vaiheessa.

– Kesti seitsemän tuntia ennen kuin hänet saatiin piirityksen läpi sairaalaan Goraždeen. Hän ei selvinnyt hengissä, Aida kertoo ja pysäyttää auton enonsa mukaan nimetylle Enesa Turkovica -kadulle. Vaaleanpunaisessa talossa asuu 86-vuotias Aidan isoisä Ismet Turković. Hän odottaa tyttärentytärtään tuolilla ulko-oven edessä ja ponnahtaa ylös, kun Aida kapuaa portaita. Aidallakin on kyyneleet silmissä. Isoisää voi tavata niin harvoin.

Aidalla on kaksi kotia, toinen yhä Sarajevossa, toinen Helsingissä.

Aida keittää vahvaa bosnialaista kahvia, ja isoisä tarjoaa olutta, Sarajevsko pivoa. Hän kertoo, miten pakeni sodan aikana Aidan isoäidin kanssa kotoa vain vuorokaudeksi. Piirityksen kuukaudet he joutuivat kuitenkin piileskelemään kellarissa.

– Nyt asustelen täällä yksin, sillä vaimoni kuoli muutama vuosi sitten. Onneksi kolme tytärtäni asuu Goraždessa.

Ismet Turkovićin kuudesta lapsesta vain yksi oli poika. Hän oli Aidan kaatunut kenraalieno Enes, jonka hautajaisissa Ismet piti kaikkia paikalla olleita liikuttaneen puheen. Poikansa menettämisestä huolimatta hän kannusti kaupunkilaisia rohkeuteen puolustaa kaupunkiaan.

Sodan jälkeen Ismet Turković on tehnyt työtä eläkeläisten järjestöissä ja yrittänyt helpottaa muun muassa sotaleskien heikkoa taloudellista asemaa. Tästä työstä kodin seinillä on kunniakirjoja.

Ylimpänä seinällä on Bosnian kultainen lilja -vaakuna.

Aidan suvun tarinassa tiivistyy koko Bosnian sodan mielettömyys: Aidan perhe muutti Suomeen, eno kaatui taistelussa, ja serbit sieppasivat mukaansa Aidan tädin pojan heidän ollessaan pakomatkalla.

Täti on Aidan äidin vanhin sisko Sejda Krdzalija, joka asuu myös Goraždessa. Kaupunkia halkovan maantien varrella on yhä tyhjä S-niminen suosittu ravintola, jonka toiminta loppui sodan syttymiseen.

Sejda jäi leskeksi jo nuorena. Hän ei mennyt uudestaan naimisiin, ja tyttärensä ja poikansa kasvattamisen ohella hän perusti menestyvän ravintolan. Ravintolan nimi S tuli siitä, että kaikkien perheenjäsenten etunimet alkoivat s-kirjaimella.

Sejda ja hänen lapsensa lähtivät, kun elämä piiritetyssä kotikaupungissa muuttui hengenvaaralliseksi.

– Pääsimme rajan yli ja yövyimme Montenegron puolella. Sieltä meidän piti jatkaa Makedonian kautta Espanjaan.

Yö muutti Sejdan elämän. Serbipoliisi vei hänen 22-vuotiaan poikansa Saninin kuten muutkin nuoret miehet ja pojat, jopa kymmenvuotiaat. Sodan jälkeen löydetyt joukkohaudat ovat paljastaneet, miten poikia ja miehiä tapettiin järjestelmällisesti. Bosnian muslimit haluttiin hävittää kokonaan maan päältä.

Viimeinen näky Saninista oli, kun hän sanoi äidilleen, että älä huolehdi, minulla ei ole mitään hätää. Kiinniotetut pojat ja nuorukaiset vietiin vankilaan Fočaan, josta äiti sai vielä yhden valokuvan pojastaan. Asuessaan Espanjassa vuosina 1992–1999 Sejda etsi hänestä tietoja. Hän ei halunnut uskoa, että tälle olisi käynyt kuten tuhansille muille nuorille bosnialaiselle miehille.

Saninin kohtalo selvisi vasta vuonna 2005, kun eräästä joukkohaudasta saadiin dna-todisteiden avulla selvyys. Oli kulunut kolmetoista vuotta siitä, kun Sejda oli nähnyt poikansa viimeisen kerran.

– Sanin oli tapettu kuten muutkin nuoret miehet.

Kotiin palattuaan Sejda halusi kunnioittaa poikansa muistoa, ja hän on kustantanut Drina-joen ja maantien väliin jäävän hautausmaan portin ja vesialtaan. Hautausmaalla on hänen poikansa valkoinen hautapaasi, jolle Sejdan 10-vuotias tyttärenpoika, aivan enonsa näköinen Faruk  juoksee korkean heinikon läpi. Sejda varoittaa käärmeistä. Muuta vaaraa ei ole.

Mutta Faruk juoksee kuten jalkapalloa vuosia harrastanut pikkupoika juoksee. Hänen pelileireillään on mukana muslimipoikia, katolisia ja ortodokseja.

Niin kuin ennen vanhaan, ennen kuin hulluus riistäytyi irti. ●

teksti Liisa Talvitie

kuvat Timo Pyykkö

 

 

Bosnian sota

Jugoslavian hajoamissodat käytiin vuosina 1991–1995 Sloveniassa, Kroatiassa, Bosniassa, Kosovossa ja Etelä-Serbiassa. Sodissa kuoli yli 300 000 ihmistä.

Bosnian pääkaupungin Sarajevon piiritys alkoi huhtikuussa 1992 ja loppui vasta alkuvuodesta 1996. Piirityksen aikana kuoli 11 541 kaupunkilaista ja haavoittui 50 000.

Sota loppui Daytonin rauhansopimukseen, joka solmittiin marraskuussa 1995 USA:ssa lähellä Daytonia Ohiossa. Se allekirjoitettiin Pariisissa 14.12.1995, mutta vielä sen jälkeen tapahtui muun muassa Srebrenican verilöyly. 8 000 pojan ja miehen joukkomurhan toteutti serbikenraali Ratko Mladić joukkoineen. Hän sai syytteen Haagin oikeudenkäynnissä sotarikoksista ja kansanmurhasta Bosnian ja Hertsegovinan sodan aikana.

Nyt muslimit, ortodoksit, katoliset ja juutalaiset toimivat perustamassaan yhteistyöelimessä (Interreligious Council of Bosnia and Herzegovina), joka tähtää sodan kauheuksien perusteelliseen selvitykseen. Jos prosessi onnistuu, se olisi ainutlaatuista koko Balkanian historiassa.

 

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
Oheisen kysymyksen on tarkoitus estää roskaposti.