Kannamme surua yhdessä

”Pelot kulkivat mukana”

Raumanmeren yläasteella vuonna 1989 sattui tapaus, jossa silloin 14-vuotias oppilas ampui kahta muuta poikaoppilasta kuolettavasti. Tapahtuman läheltä nähnyt Katja Korpela on kantanut sisällään tapahtuman jättämiä jälkiä useiden vuosien ajan ennen kuin ymmärsi hakeutua ammattiauttajalle.

– Oman kokemukseni takia toivon, että Jokelan nuoret eivät jää yksin eikä heidän tarvitse kärsiä kuten meidän. Lähdin hakemaan apua vasta vajaa kolmikymppisenä, kun huomasin, että pelkojen kanssa ei pysty elämään ja ne on pakko saada käsiteltyä pois.

Vuonna 1989 oppilaat lähetettiin kotiin heti ampumatilanteen jälkeen. Katja meni tyttökaverin kotiin ja konttasi siellä pitkin lattioita, kun radiossa kerrottiin, että ampuja kulki yhä vapaana samalla asuinalueella.

Pelko jatkui ja jatkui, kunnes Katja sai soitettua isänsä hakemaan hänet pois.

– Monenlaisia tunteita siinä käy läpi. Jossain vaiheessa tunsin syvää vihaa ampujaa kohtaan ja vihaa siitä, miksi juuri minä jouduin tähän. Meidän luokan yksi oppilas oli sinä päivänä kipeänä tai hammaslääkärissä, ja hän tavallaan pelastui kokemasta kaikista pahinta. Tunsin myös hirveätä syyllisyyttä siitä, että näin esimerkiksi unta, että isä ja äiti yrittävät tappaa minut.

Katja ja luokkatoveri joutuivat heti seuraavana päivänä kouluun: itkivät, puhuivat toistensa ja oman opettajansa kanssa. Hyvin pian samana tai sitä seuraavana päivänä he myös hakivat reppunsa ja tavaransa luokasta, jossa murhenäytelmä oli tapahtunut. Heidän mennessään sisälle vahtimestarin vaimolla oli yhä verijälkien siivoustyö kesken, ja poliisin uhrien asentoa kuvaavat teipit olivat paikoillaan.

Noista päivistä lähtien pelko seurasi Katjaa kaikkialle. Koko elämän perusturvallisuus oli viety.

– Ennen näin mustan hahmon vaanimassa missä ikinä kuljin. Siihen terapeutti kysyi heti ensimmäisellä kerralla, mahtaisiko musta hahmo olla sinun oma pelkosi.

– Kun asian tiedostin, en ole sen koommin sitä nähnyt. Kantaa nyt yli kymmenen vuotta mustaa pelkoa mukanaan. En kai pääse koskaan kaikesta pelosta eroon, mutta terapian ansiosta olen oppinut sen kanssa elämään.

Katja kertoo olleensa vuosien ajan vihainen ja armoton itselleen, kun tunsi ja toimi niin kuin teki – pelkäsi pimeää, säikkyi herkästi, ei tahtonut olla yksin.

– Tapasin seitsemisen vuotta sitten muutaman tytön samalta luokalta juhannuksen aikoihin. Emme olleet tavanneet pitkään aikaan ja jaoimme ensin kuulumisia ja sitten varovasti kyselimme toisiltamme, miten tapahtunut on meihin vaikuttanut.

– Yksi jos toinen alkoi kertoa omia pelkojaan. Kuuntelimme toinen toistamme henkeä haukkoen. Olimme ajatelleet samoja, tunteneet samoin ja olleet vihaisia siitä, että pelkäämme ihan kuin pienet mukulat.

– Olin vuonna 1989 14-vuotias, iässä, joka muutenkin on vaikea saati, että siihen tulee muutakin kuin murrosikä. Silloin ei asioista puhuttu: jos olisi mennyt hoitoon, olisi tulkittu, että on hullu.

– Vanhempani ehdottivat minulle silloin terapiaa, mutta jouduin silmittömän raivon vartaan, itkin ja huusin, että luuletteko, että olen joku hullu, en halua. Isä ja äiti eivät sitten pakottaneet.

– Omat vanhemmat olivat myös hukassa siinä, miten lastaan auttaa, kun näkee oman lapsen tuskan. Nukuin pari viikkoa vanhempieni välissä. Sain nukuttua puolituntia ja sitten taas purskahdin hysteeriseen itkuun ja näin tapahtumat silmissäni.

”Tajuaa, että tämä on totta”

Kaksi päivää Jokelan tragedian jälkeen tunteiden käsitteleminen ja tapahtuman hahmottaminen on vasta alussa.

– Olen tavannut yhden kaverini, joka menetti veljensä. Häntä halasin, kaksikin kertaa. Ei edes vielä oikein tajua, mitä on tapahtunut. Sitten yhtäkkiä tulee mieleen, että rehtori ja moni muu on kuollut. Värisyttää ja tajuaa, että tämä on totta, Katariina Aulanko suree.

Hän pelaa viidettä vuotta Kaukaisten voimassa koripalloa. Kaukaisten voiman A-pojista yksi poika menehtyi. Porukka on pieni ja tuntee toisensa hyvin, myös pojan isä on ollut koripalloharrastuksessa tiiviisti mukana.

Katariinan äiti Anneleene Poikala kertoo, että tytär tahtoi päästä vielä myöhään tiistai-iltana monitoimitalolle puhumaan, jakamaan tunteita ja kokemuksia oppilaiden kanssa. Äiti vihelsi pelin poikki ja pisti tyttärensä nukkumaan.

Väillä pitää myös levätä, nukkua, olla hiljaa ja syödä. Nuorten on hyvä purkaa asioita keskenään, mutta he tarvitsevat aika ajoin myös aikuisen väliintulon, mukanaolon.

– Lapset ovat niin erilaisia: toiset ovat hiljaisempia ja sulkeutuvat sisäänpäin ja toiset pölöttävät tuskansa ulos. Asian kohtaaminen on suuren tragedian jälkeen välttämätöntä, sitä ei voi kartella loputtomiin, terveydenhuollon yrittäjänä toimiva äiti miettii.

Voiko tällä traagisella tapahtumalla olla mitään opetusta?

– Toivottavasti, jos ei muuta niin yksilön ja perheen tasolla, vanhempien heräämisen tasolla ja yleisellä valtiovallan tasolla. Rahaa kuulemma liikkuu aika reippaasti yhteiskunnassa, jospa sitä tämän jälkeen liikkuisi oikeissa kohteissa, kuten kouluissa ja mielenterveyspuolella.

– Tarvitsemme niin kodeissa kuin yhteiskunnassa arvokeskustelua siitä, millä oikeasti on merkitystä, mikä oikeasti on arvokasta ja tärkeää. Opetuksen hinta on siitä huolimatta liian kova.

– Vaikka lapsi on jo senikäinen, että vanhempi voi mennä yksin vessaan ja lukea päivän lehden rauhassa eikä tarvitse pelätä, että lapsi kompuroi tai putoaa, pitää olla yhtä lailla varuillaan kuin ennen. Tosin syyt ovat erilaiset kuin lapsen ollessa aivan pieni. Nuoria ei voi jättää yksin hengailemaan pelkästään kavereitten kanssa tai netissä, äiti sanoo.

Tytär nyökkää:

– Tosi moni pelaa sotapelejä. Jotkut voivat lähteä liikuntatunnin jälkeen ja käyttää puolen tunnin ruokatuntinsa tietokoneella pelaamiseen.

Äiti ja tytär katsovat vakavina pöydän yli toisiinsa. Kauniin olohuoneen ikkunalaudalla on sytytetty valkoinen kynttilä palamaan.

– He, jotka menettivät lapsensa tuossa tilanteessa, Anneleene hakee sanoja, – se on kaikista pahinta, mitä voi kuvitella. Uhreilla oli elämä edessä.

– Jokela on pieni paikka, kaikki tuntevat toisensa ja tuskan kantaa sisällään varmasti meistä jokainen. Tyttäreni onni oli, että hän ei nähnyt ja kuullut oikeastaan mitään, mutta miten on niillä lapsilla, jotka ovat nähneet ja kuulleet? Heidän toipumisensa on varmasti hankalampaa.

– Kysytään, miksi Suomessa, miksi Jokelassa. Kysyisin mieluummin, miksi ei. Olemme samalla informaatiokanavalla koko maailman kanssa.

– Jos on puhuttu nuorten pahoinvoinnista, varsinkin nuorten miesten pahoinvoinnista, merkkejä on ollut ilmassa. Nyt se tapahtui Suomessa ja Jokelassa, mutta se olisi voinut tapahtua missä tahansa muualla ja kenelle tahansa. Lasten ja nuorten pahoinvointia ei voi tämän jälkeen lakaista maton alle.

– Olen pohtinut, miten paljon koulun ja terveydenhuollon vaitiolovelvollisuus sitoo väärällä tavalla ja estää puuttumisen. Kuinka paljon vanhemmat oikeastaan näkevät? Tai kuinka paljon he haluavat nähdä? Lain mukaan 18-vuotias on aikuinen. Missä määrin koulu voi ottaa yhteyttä kotiin ilman, että vanhemmat siitä loukkaantuvat?

Anneleene Poikalasta on hälyttävää, että osa nuorista istuu illasta aamuun jonkin sellaisen maailman äärellä, joka ei ole todellinen. Nuoret eivät vedä rajoja itselleen, vaan vanhempien on saatava tolkutettua rajat nuorten päähän.

– Netin suhteen ei voi panna päätä pensaaseen. Emme voi kantaa tietokonetta roskikseen, sillä kyllä lapsi sen jostain löytää joka tapauksessa. En voi äitinä netin käyttöä kieltää, mutta voin opettaa suhtautumaan siihen. Meidän tulisi kaikkien miettiä, miksi tällaisia haavoittumisia yksilötasolla tulee, ja yrittää estää niitä, äiti vetoaa.

– Me kaikki aikuiset olemme osaltamme syyllisiä tähän tragediaan: yhtä perhettä ja poikaa ei voi osoittaa. Toivottavasti tapahtunut kauheus herättää yhteisöllisyyden.

”Heitä ei saa jättää yksin”

Raumanmeren koulun ampumatragedian 18 vuotta sitten kokenut Katja Korpela sanoo, että on hienoa, että nykyään kriisiterapiaa annetaan, mutta se ei saa jäädä kauniiden puheiden tasolle.

Omaan kokemukseen verrattuna Katjasta on ollut esimerkillistä toimintaa, että Jokelan koulukeskuksen oppilaita ei päästetty kotiin, ennen kuin vanhemmat tulivat heitä hakemaan. Oppilaat eivät ole myöskään itse hakeneet luokkiin ja käytäville jääneitä koulukirjojaan, takkejaan, kenkiään tai reppujaan, vaan poliisi on tehnyt sen heidän puolestaan.

Katja tietää, että jossain vaiheessa arkeen ja kouluun on joka tapauksessa palattava.

– Ei riitä, että näitä nuoria autetaan vain ensimmäisen kuukauden ajan ja sitten aletaan hyssytellä ja katsoa läpi sormien. Tiedän itsestäni, että seuraamukset ovat hyvin pitkällisiä, ja ne eivät mene kuukaudessa ohitse.

– Meitä oli vain yksi luokallinen oppilaita, mutta Jokelassa saman on kokenut niin usea. Sitä miettii, kuinka moni on juossut ampujaa pakoon ja tuntee taas samaa pelkoa kuin 18 vuotta sitten.

– Verinahalla huutaa, että älkää tehkö samoja virheitä, joita teitte meidän kanssamme. Nyt on olemassa kriisiapua ja terapioita ja niistä puhutaan avoimesti, joten samoja virheitä ei ole lupa tehdä. En ole pyhää vihaa täynnä siitä, ettei meitä autettu. Ymmärrän täysin, että silloin hoitopuoli oli niin lapsenkengissä. Sellaista ymmärrystä ei ollut edes aikuisilla, mutta nyt on.

”Elämän virta”

Jokelan koulukeskus piirtyy taustalle tummanpuhuvana. Kynttilät reunustavat lampea, heijastuvat lampeen. Valkoisia ja tummanpunaisia ruusukimppuja ja yksittäisiä ruusuja on siellä täällä. Yhdessä maahan jätetyssä viestissä lukee:

”Niin elämän virta voi katketa vain yhdestä sivalluksesta.”

Jossain vaiheessa nämäkin surun viestit ja kynttilät siivotaan pois, sirpaleet lakaistaan, rikki menneet ikkuna- ja ovilasit uusitaan ja murretut ovet korjataan, seinissä olevat luodinreiät laastitaan umpeen ja eristysnauha koulukeskuksen ympäriltä otetaan pois.

Koulukeskus valmistautuu uuteen alkuun, toinen toistaan seuraaviin koulupäiviin, jossa jälleen etuillaan ruokajonossa, vastataan kynänpäätä pureksien kokeisiin, lampsitaan käytävillä biologianluokasta kotitalousluokkaan.

Ihmisten surun, tuskan, ikävän ja särkyneen turvallisuudentunteen korjaaminen vaatii paljon enemmän. Siihen tarvitaan aikaa, kaivataan rauhaa ja lähellä oloa, toista ihmistä läsnä.

Sivu:    1 2