Kannamme surua yhdessä

teksti Sini Kaipainen
kuvat Timo Pyykkö

Julkaistu 14. marraskuuta 2007

Elämän on jatkuttava Jokelassa kysymysten, surun ja kaipauksen keskellä, vaikka aluksi tuntisi, että ei pysty eikä tiedä miten. Katja Korpela menetti kaksi koulutoveria ampumavälikohtauksessa Raumalla 1989. Nyt hän kannustaa hakemaan apua ja ottamaan sitä vastaan. Muuten perusturvallisuuden menetys voi halvaannuttaa nuorten elämän vuosiksi eteenpäin, niin kuin hänelle kävi.

Pieni poika asettelee yhdessä isänsä kanssa kehystettyä piirustusta sateen kostuttamalle nurmelle. Poika itkee, isä lohduttaa. Poika kietoo hennot käsivartensa isän jalkojen ympärille kuin tukevan puun runkoon, saa hädin tuskin kädet yhteen.

Isä polvistuu maahan, kasvot pojan kasvoja vasten antaa pojan itkun tulla, antaa itkulle aikaa.

Omaisten rinki ympäröi heidät suojelevasti, vain mukana oleva kaksivuotias lapsi katsoo ringistä poispäin hämmästyneenä – hän on liian pieni käsittämään tapahtunutta.

Maahan jätetyssä taulussa lukee lapsen käsialalla: Jesperi Villelle. Nyyhkyttävä poika ja isä ovat sylikkäin kauan.

Kaikkialla nuoret halaavat toisiaan, pitävät toisiaan kädestä tai katselevat hiljaisina kynttilämerta jalkojensa juuressa ja edessä kauempana lammen takana siintävää koulurakennusta.

Osa jakaa edellispäivän kauhukokemuksia – sitä, mitä itse sinä päivänä koki ja näki tai mitä tutuille tapahtui. Murrosikäinen tyttö saa sanotuksi: – Mä en halua mennä kouluun. Miten mä voin mennä enää kouluun?

”Entä jos mä kuolen?”

On marraskuinen harmaa keskiviikkopäivä Jokelan koulukeskuksessa. 19-vuotias Saku Niskanen jonottaa ruokalassa ruokaa, kun 17-vuotias Mikko pyyhältää puoli kahdentoista maissa ohitse. Saku vitsailee leikillään koulutoverin etuilusta ja sanoo, että ”etkös tiedä, että täällä on jono”. Hän antaa kiireisemmän kaverin mennä menojaan.

Tietämättä, että oman koulun abiturientti Pekka-Eric Auvinen, 18, on jo ampunut Mikon alakäytävällä Saku syö kaikessa rauhassa ruoka-annostaan ruokalassa. Äidinkielen opettaja tulee sanomaan, että alakäytävällä ammuskellaan. Oppilaat pakenevat pihalle, mutta saavat pian käskyn palata luokkiin.

– Menimme bilsanluokkaan ja kuulimme, että ampuja on tulossa sinne päin. Hajotimme ikkunat ja pakenimme niiden läpi. Huomasin vasta illalla, että sain siitä naarmun käteeni.

– Tunteet ovat ristiriitaiset. Tapahtuma oli nähtävissä, ja jotenkin sitä osasi odottaa. Kukaan ei kuitenkaan uskonut, että tekijällä olisi pokkaa tehdä niin. Onneksi unenlahjat ovat sen verran hyvät, että yöunet eivät ole menneet, mutta kyllä tapahtuma mietityttää.

Rehtori lähtee juoksemaan kohti pääaulaa ja ottamaan selvää, mikä tilanne on. Se koituu hänen kohtalokseen.

Yläasteen ja lukion psykologian ja historian opettaja Kim Kiuru kuulee laukauksia koulukeskuksen pääaulasta. Kiuru vie oppilaansa luokkaan turvaan ja jää käytävälle katsomaan, mitä tuleman pitää.

Pekka-Eric etenee systemaattisesti koulun käytäviä, kolkuttelee oviin ja ammuskelee ovien läpi luokkiin. Kiuru ja toinen opettaja yrittävät epätoivoisesti lukita ovia siinä onnistumatta. Ampuja juoksee lukiosiivestä hallintokäytävää pitkin ase kädessä huutaen Kiurua kohti. Kiuru pakenee ja näkee paetessaan aikuisen naisen ruumiin.

Klo 11.59 seitsemäsluokkalainen Katariina Alanko, 13, lähettää äidilleen Anneleene Poikalalle tekstiviestin, jota hän on hionut kauan:

”Täällä koululla on tapahtunut jotain. Meidän pitää olla ihan hiljaa. Entä jos mä kuolen? Älä soita! Mua pelottaa. Tämä ei ole mikään vitsi. Täällä on joku ampuja, joku on ampunut jotain.”

Vanhempien ryhmä Rantakarintien päädyssä on hiljainen. He odottavat pari tuntia tietoa lapsistaan ja katselevat poliisien ja ambulanssien menoa.

Yhden jälkeen Katariinan luokka saa tiedon, että tilanne on hallinnassa, luvan istua tuoleille ja puhua. Katariinan hyvä ystävä Vivianna Korhonen, 13, kertoo miltei jääneensä kotiin sinä päivänä.

Pieniä onnenkantamoisiakin on.

– Kotitalousopettaja kertoi, että oli aikonut pitää välitunnin varttia vaille kaksitoista ennen seuraavaa koetta. Kotitalousluokka sijaitsee aivan ruokalan vieressä, joten tilanne saattaisi olla aivan toinen, jos tauko olisi pidetty, Katariina kuvaa.

– Yksi luokkakavereistani pyysi päästä vessaan klo 13.45 paikkeilla. Opettaja antoi luvan omalla vastuulla. Luokkakaverini palasi takaisin vessassa käymättä. Juuri sieltä vessasta hän olisi löytänyt ampujan hengenvaarallisesti loukkaantuneena.

”Isoveljestä ei ole kuulunut”

Itä- ja Keski-Uudenmaan hätäkeskus saa 7.11.2007 klo 11.43 soiton, että Jokelan koulukeskuksessa Tuusulassa on ammuskeltu. Pian sen jälkeen poliisi sulkee alueen.

Pekka-Eric surmaa kahdeksan ihmistä: koulunsa rehtorin, terveydenhoitajan sekä kuusi oppilasta, 5 poikaa ja yhden aikuisopiskelijanaisen. Hän ampuu viimeiset laukaukset klo 12.04 haavoittaen itseään vakavasti. Pekka-Eric Auvinen menehtyy samana iltana Töölön sairaalassa.

Tiia, 16, odottaa tietoja veljistään isänsä Arton kanssa. 14-vuotias pikkuveli piileskelee yläkerran luokassa, hän on saanut soitettua ennen kello kahtatoista ja kuiskattua, että koulussa liikkuu ammuskelija.

Yrityksistä huolimatta 18-vuotiaaseen isoveljeen Ariin ei ole saatu yhteyttä, vaikka kello lähentelee kahta.

– Kävin IRC-galleriassa yrittämässä ottaa selvää, kuka ampuja on, Tiia kertoo.

Klo 14.00 poliisit saattavat oppilaita linja-autoihin. Heidän joukossaan on Anneleenen tytär Katariina. Myös Tiia ja hänen isänsä saavat tiedon pikkuveljen löytymisestä ja lähtevät kohti Jokelan kirkolle perustettua kriisikeskusta.

Piiritys jatkuu vielä monen tunnin ajan. Oppilaita, henkilökuntaa ja poliiseja ei tahdota vaarantaa sokkeloisen koulurakennuksen sisällä. Ampujaa ja hänen olinpaikkaansa ei tiedetä, eikä sitä, toimiiko hän yksin. Oppilaat ja henkilökunta odottavat lukittujen ovien takana pelonsekaisin tuntein.

Ari oli niin onnellinen”

Edellisenä päivänä Jokelan koulukeskuksen oppilas, lukion kakkosluokkaa käyvä Ari ja hänen yläasteaikainen luokkatoverinsa Viivi Kivelä, 17, puhuvat puhelimessa. He sopivat tapaavansa parin päivän päästä perjantaina. Puhelimessa Ari kertoo Viiville olevansa hyvin onnellinen, sillä parisuhdeasiat ovat raiteillaan. Hän on löytänyt ihmisen, jonka kanssa haluaa jakaa enemmänkin.

Viivi on kotonaan Riihimäellä keskiviikkona, kun hänen vanhempansa soittavat, että Jokelassa on ammuskeltu. Välittömästi iskee pelko. Tyttö yrittää soittaa Arille ja lähettää useita viestejä. Kolmen tienoilla hän soittaa taas, mutta edelleenkään puhelimesta ei vastata.

Neljältä puhelin on kiinni ja tyttö tajuaa, että jotain pahaa on sattunut.

– Ikinä ei olisi uskonut, että tämä olisi mahdollista Suomessa. Nyt valli on purettu, myös Suomessa voi näin tapahtua. Toivoisi, että vastaisuudessa kaveripiiri uskaltaa ottaa selvää ja tarttua asioihin, jos huomaa ystävänsä käytöksessä huolestuttavaa muutosta, Viivi sanoo.

– Olen vaihtanut Arin kaverien kanssa puhelinnumeroita, vaikka en tunne heitä kovin hyvin, ja olemme soitelleet, miten jaksamme. Olemme sopineet, että jossain vaiheessa kokoontuisimme samaan paikkaan muistelemaan Aria. Ari oli iloinen ja rehti. Hän ei ikinä sanonut kenestäkään pahaa. Hän oli uskomattoman hyvä tyyppi, ihana ihminen.

– Alkusokin jälkeen alkaa tajuta tilanteen. Ari ei ole ainoa, myös muilta lähti paljon läheisiä, lähti äiti, lähti vaimo, lähti sisko, veli, ystävä. Järkytys on suuri. Toivon Arin ja muiden omaisille voimia jaksaa eteenpäin.

Nuoret kerääntyvät keskiviikko-illasta lähtien ja useana iltana sen jälkeen Jokelan monitoimitalolle. Paikalla on myös kriisityöntekijöitä, mutta monelle nuorelle on tärkeintä olla yhdessä saman kokeneiden koulutoverien kanssa.

Heti seuraavana viikonloppuna Tuusulan kunnan sivistystoimenjohtaja Esa Ukkola ja johtava lääkäri Tuula Kock vetoavat tuusulalaisiin nuoriin ja perheisiin, jotta kriisistä toipuvat nuoret viettäisivät tulevat yöt kotona omien läheistensä parissa: rutiineihin paluu kriisin jälkeen helpottaa selviytymistä.

Sivu:  1 2