Päämääränä pohjoisnapa

teksti Pasi Rytinki
kuvat Kari Poppis Suomela

Julkaistu 13. tammikuuta 2006

Suomalaisten kunniakkaita perinteitä naparetkeilyssä jatketaan tänä keväänä, kun laskuvarjojääkärikillan retkikunta lähtee valloittamaan maantieteellistä pohjoisnapaa ilman ulkopuolista apua.

Tiivi-Taaviksi kirkkaansinisen kuivapukunsa takia nimetty Perttu Ojala ottaa suksilla lyhyen mutta reippaan vauhdin pitkin ohutta jäätä. Raks. Mies tippuu näyttävästi avantoon, ja pääkin häviää hetkeksi pinnan alle. Sivummalla seuraava miesjoukko säpsähtää toviksi, mutta remahtaa sitten hysteeriseen nauruun. Perttu kiipeää vaivalloisesti ylös liian pienessä puvussaan.

– Tästä opimme, että vauhti ei hyödytä mitään heikolla jäällä, Henrik B. Reims saa todettua naurunsa seasta.

Kohta saman sukelluksen tekee Tero Teelahti, mutta ilman kuivapukua, normaalissa goretex-hiihtoasussa. Hymyt alkavat hyytyä, kun Tero rimpuilee minuuttikaupalla ja kylmästä kankeana suksien anssa ylös avannosta.

Hetken päästä lämpimästä teltasta kuuluu Teron ääni:

– Päätin just, etten aio tippua navalla jäihin ilman kuivapukua.

Espoon Suvisaaristossa jäällä touhuava miesryhmä herättää ihmetystä ohikulkijoissa. Reppuselkäinen nainen käy varmistamassa, että kaikki on hyvin.

Ei mitään hätää – laskuvarjojääkärikilta testaa kuivapukujensa prototyyppejä ja omaa toimintakykyään ei-toivotuissa tilanteissa. Napajäätikön 40–50 pakkasasteessa ei ole aikaa harjoitteluun.

Seitsemän miehen retkikunta lähtee maaliskuun alussa parin kuukauden reissulle päämääränään maantieteellinen pohjoisnapa. Suomalaisista sen on aiemmin tavoittanut vuonna 1984 samankokoinen Huurre-retkikunta, jossa oli mukana myös Avun silloinen toimituspäällikkö ja nykyinen päätoimittaja Matti Saari. Huurre hiihti onnistuneesti navalle 77 vuorokaudessa.

Laskuvarjojääkärit pyrkivät tekemään niin sanotun unsupport-retken: he tavoittelevat napaa ilman ulkopuolista apua, eli huoltolentoja. Samaa yritti myös Dominick Arduin yksin vuonna 2004, mutta hän katosi pian lähdettyään Siperiasta ylittämään isoa avovettä. Laskuvarjojääkärit lähtevät matkaan Kanadan puolelta Ward Huntin saarelta, josta matkaa navalle kertyy 750 kilometriä. Jäiden liikkumisen ja sopivan reitin hakemisen vuoksi pituutta voi tulla satakunta kilometriä lisää.

Kilta on suunnitellut retkeä jo pitkään. Hyvää harjoitusta on saatu muun muassa vuonna 1999 hiihtämällä Grönlannin yli ja vuonna 2003 magneettisella pohjoisnavalla. Tämänkertaisen retkikunnan johtaja Henrik B. Reims kertoo, että kilta asetti jo yli kymmenen vuotta sitten tavoitteekseen tulla Suomen johtavaksi vaikeiden alueiden asiantuntijaksi vuoteen 2000 mennessä.

– Uusi tavoitteemme on ottaa maailman kärki kiinni, eli olla johtavien joukossa vuonna 2010. Olemme suunnitelleet, että lähtisimme silloin etelänavalle. Pohjoisnavalle on päässyt tähän mennessä ilman ulkopuolista tukea vain 27 henkilöä. Jos onnistumme, se on niitä kovimpia juttuja, johon vain muutamat muut ovat pystyneet, Reims sanoo.

Uhoamisen vuoksi näitä retkiä ei kuitenkaan voi eikä saa tehdä. Reims korostaa, ettei kilta tule koskaan haastamaan vaikkapa Veikka Gustafssonia Suomen parhaana vuorikiipeilijänä, vaikka killan jäsenet ovat kiivenneet Mount Everestillekin. Ei tarvitse olla paras, kunhan on parhaiden joukossa.

Apu seuraa matkaa

Kiltalaiset kokeilevat Suvisaariston jääharjoituksessa vielä ahkion käyttäytymistä ohuella jäällä. Alle kymmenkiloiseen ahkioon lastataan 125 kilon kuorma. Se kulkee jäällä kevyesti ja näyttää pysyvän pinnallakin.

Navalla ainakin luistavuus on toinen. Kitka on samaa luokkaa kuin hiekoitetulla tiellä. Jokainen vetää 130 kilon kuormaa, joka kevenee noin puolitoista kiloa päivässä. Mukana kulkee kaikki matkalla tarvittava: varusteet, teltat, makuupussit, ruoka ja polttoaineet.

Navalla pelkkä oleminen on jatkuvan kylmyyden vuoksi melkoista energiankulutusta. Retkikunta osallistuu yhteistyössä Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen Kihun kanssa tehtävään tutkimukseen, jossa selvitetään kylmyyden vaikutusta suorituskykyyn ja energiankulutukseen.

Päätoimittaja Matti Saari arvioi, että laskuvarjojääkärikillan fyysinen kunto voi olla parempi kuin hänen Huurre-retkikunnallaan 22 vuotta sitten, mutta ratkaisevinta lienee henkinen kestävyys.

Siinä helpottaa telekommunikaatiotekniikan kehittyminen. Toki muukin varustus ja vaatetus ovat parantuneet sitten 1980-luvun, mutta hyvästä esimerkistä käy paikannusjärjestelmä. Huurre joutui pystyttämään tukikohtaansa eskimokylään 30-metrisen maston radioliikennettä varten ja vetämään mukanaan isoa satelliittinavigaattorilaatikkoa, josta viestit kulkivat vain yhteen suuntaan ja kiersivät maapalloa vuorokauden. Retkikunta sai siis tarkan tiedon sijainnistaan vasta seuraavana päivänä.

Laskuvarjojääkäreillä on kännykän kokoiset paikantimet, ja retkeltä lähetetään sähköpostia ja kuvia satelliittipuhelimen kautta päivittäin. Kotiin saa jokainen jäsen soittaa kerran viikossa, ja jos huhtikuussa on käytössä runsaasti aurinkopaneeleilla kerättyä virtaa, retkikuntalaiset voivat paikata välejään kotona kaipaaviin perheisiin ja tyttöystäviin enemmänkin.

Apu seuraa koko kevään ajan retkikunnan valmistautumista ja itse retkeä, joka on tarkoitus kestää maaliskuun alusta vappuun saakka.

Nettisivuillamme www.apu.fi muistellaan Huurre-retkikunnan matkaa. Lisää aiheesta myös retkikunnan omilla sivuilla osoitteessa www.pohjoisnapa.fi.